Hyvää syntymäpäivää just Sinulle, kusipää

Olisin sanonut, ehkä paljon pahempaakin, mutta en kehtaa. Jätän sanomatta. Jää varoittamatta tälle myös, kuka hän tulee olemaan mulle, kaiken sen jälkeen millä nimillä hän on mua marttyyrina nimitellyt. Voi itku. Et saanut tänään etkä huomenna, emme tapaa ylihuomennakaan, mä lupaan sulle, että olen samanlainen kaikille, eli en yhtään mitään. En näy heidän elämässään, ellen tunne heitä.

Mä vaan sanon niin kuin asiat ovat, se on sun vikas, ja sun päätös ajatella niin kuin sä haluat, miten hyöty pelaa. Saatko sä rahaa, onks se tyttö rikas, osaako se lukea, muutaki ku fantasiakirjoja, osaako se siivota, osaako se laittaa ruokaa... onko sillä rahaa kustantaa sun opinnot, onko sillä rahaa pitää susta huolta, kunnes saat työpaikan. Ja kunnes käy ilmi, että käyt töissä ja koulussa.

Pukeutuuko se normaalisti. Onks sulla tai sillä auto. Pakko kerskailla jollakin, ku ei tässä muuta keksitä miten saada kaikki kaverit palvomaan mua.

Mun veljet kertoo eri. Olen heidän idolinsa. "Mulla on maailman paras isosisko, se asuu itsenäisesti ja tekee mitä haluaa. Mä haluaisin elää samoin kun hän. Striimata, instagrammata, pelata... Se osaa piirtää, se osaa tehdä sitä ja tätä. Näkisitpä mitä se tekee Instagramin, harmi vaan, että sen instagramia ei tueta enää. Vittu kaikki seuraajat pillitti ku mun siskon tili suljettiin ilman syytä. " en vois uskoa että ne puhuu musta tolleen sillä aikaa kun vanhemmat ja lähes tuntemattomat jauhaa musta paskaa.

Hyvää yötä. Rupeen yökahville.

"Ootsä varma ettet oo karannu Niuvanniemestä?"

Vähä yli vuos sitten sain migreenin ja nivel ongelmia, jonka vuoksi jouduin hankkimaan lääkkeetkin. Se tosin hävetti niin paljon, että kerroin siitä häpeästä äidilleni. Äiti soitti 'salaa' mun kuntoutuskeskuksen hoitajalle, että on 'huolissaan tyttärestään, pitäisikö mielentila tsekata', kysyin hoitajalta että et kai väitä uskovas mun äitiä, sehän on täys sosiopaatti. Se sanoo mitä tahansa mun päänmenoksi. Sit hoitsu sanoi 'mene varmuuden vuoksi käymään psykalla' ja menin. Kerroin perus tarinani, ja psyka totes ettei mun päässä oo mitään vikaa, ja tietää itsekin, että napit ei paranna menneisyyden traumoja. Sen pituinen se, kerroin saman hoitajille. Ja ne päästi mut menee pois kuntoutuskodista.

Naapurit ja kyläläiset pitivät mua ystävällisenä, reippaana ja mukavana tyyppinä. Ei ollut ongelmia.

Viimeisinä päivinä omassa asunnossani Kuopion lähellä olevassa kunnassa tapasin erään naapurin, meistä tuli tuttavia, kunnes tajusin joutuvani ongelmiin sen kanssa. Hänellä kävi ystäviä juopottelemassa, jotka kertoi mulle että tällä on pahimman tyyppinen jakomielitauti.
Eräs hänen nuorimmista kavereistaan (mies) kysyi miksi hengaan tän naisen kanssa, olenko karannut Niuvanniemen sairaalasta. Mä vastasin että en, olen ihan puhdas. Ja lääkärikin totes että mussa ja mun päässä ei oo mitään vikaa.

On multa kysytty useastikin, että oonko päästäni sekaisin, kun oon usein kipeänä ja eristäydyn. En, ku se on tapa jonka olen oppinut vanhemmilta, eristäytyminen. Toisten kunnioittamiseen kuuluu se, että ei puhu ikävistä asioista, kokemuksista, tai muista negatiivisista asioista, jotka ahdistaa muita. Niin että ne jatkossakin olisi sun kanssa tekemisissä. Vaikka sananvapaus ja muut vapaudet on tässä entisessä Suomen suurruhtinaskunnassa, uussosialistinen käytösetiketti määrittelee kuka on vajakki/sekopää, kuka on normaali, ja kuka on tuottava ja täydellinen.

Yritän päästä irti migreenilääkkeistä, vieroitushoito meneillään, onneks saan olla kotona. Menee tosin aikaa ennen ku voin taas elää suht normaalia elämää. Lääkäri on mukava ja ymmärtäväinen, Pirkanmaan lääkärit ovat kiireisempiä, mutta tarkkaavaisempia asiakkaita kohtaan. Mua ei pidetä hulluna. Kerroin avoimesti, että olen koukussa migreenilääkkeisiin, tarviin verenpainelääkkeen, kun tää koukuttaa ku tupakka. Sit se antoi reseptin. Uus elämä alkaa. Tosin se uus lääke tekee mut uupuneeksi (laskee verenpainetta).

Koetan pysyä optimistina, kyl oon iloinen, kun lääkäri ymmärtää eikä pidä mua skitsona, vaan ihan aidosti fyysisesti sairaana.

En voi muuta kuin kiittää. Tää on vaikeaa, ja lopetus vaikeaa. Mut pärjään.

Mikä oli tän jutun pointti?
No se, että moni mustamaalaa neurologiset ongelmat mielisairauksiksi. Tai muuta vihapuhetta.

Öitä

Häpeä perheenjäsenenä

Olin lapsi. Toivoin syntetisaattoria monta vuotta joululahjaksi. Sit viimein kun sain sen, en saanut käyttää sitä. Isä tiesi, että mun haave oli tehdä musiikkia. Mutta se vaan sanoi "Älä naurata, likka. Vittu kaikki nauraa sulle, jos mä päästän sut johonkin julkiseen harrastukseen, jossa muka sit loistat vähän aikaa. Ne nauraa sulle. Ne kiduttaa sua, ihan varmasti. Älä unta nää".

Yritin piirtää, harjoittelin monta vuotta piirtämistä. Mutta viimeinkin kun olin saamassa työpaikan tatskaliikkeestä, äiti kielsi ja vetos saatananpalvontaan.

Oli muitakin taitoja, osasin tehä musiikkia. Tein biittejä, ja muuta. Mutta äiti takavarikoi mun tietokoneen.

Se suosittu moniosaaja. Taiteita ei vaan haluta jälleenmyydä ellei oo todistusaineistoa tuottavuudesta muusta kuin amatööripaskasta.

Osaan laulaa, kirjoittaa,piirtää... Vaan haave on tanssia. Nykyään tanssi tarkoittaa twerkkausta ja julkiheruttelua, niin enpä kerro paljoo taidoistani.

Olen harrastanut hiphop (HUOM. ei twerkkausta tai horottelua), street, venäläinen&ranskalainen baletti ja 'nykytanssia'. Haaveena on tanssia. Opettaa. Pyrin akrobatialeveliin. Haluan näyttää, että se on muuta kuin omahyväistä camikivaa ja nykyheruttelua. Se on todella kaukana tämän päivän vaatimuksista. Näyttää Pumpattavalta Kardashianilta tai Cardi B:ltä. Ihan vitun kaukana. Ja se on myös kaukana Antti Tuiskun heruttelutrendistä. Se on ns. clean dance ilman kinkkukiusausta ja ihon myötäistä nuoleskelevaa vaatetusta. Ja ei, se ei ole larppia, eikä roolipeliä. Se on taidetta. Se on kuitenkin kaukana nykyvaatimusten edellyttämistä mainstream-some-jumalista.


Tanssi, koreografia, eläytyminen, ja esiintyminen, ryhmätyöskentely,...
Kerroin isälle tästä, se sanoi että "Mikä vitun friikki susta on tullut. Luulet sä tosiaan, että susta tulisi esiintyjä, älä luule (nauraa). Mikset enää piirrä meille sarjakuvia, et käy pizzalla, hampurilaisella, mikä saatanan snobi sust on tullu, olisit normaali, sit susta tykättäs."

Joo, niinhän ne muutkin kommentoi, jopa opettajatkin arvostelee amiksissa, mut mikä vitun normaali. Jos siinä on joku tietty muotti olla "täydellinen normaali", niin sit se vaatimuslista ei lopu ikinä. Ja vittuilukommentteja tulee joka tapauksessa, teit väärin tai oikein, joka suunnasta. Mun ei tarvi hymyillä, alistua ja mielistellä muita. Mua ei tarvi lukita lukkojen taa, vain siksi että oon naurettavan naiivin näköinen ja kuuloinen.


En jaksa enää välittää. Sit ku kipu on ohi, voin jatkaa matkaa. Paineet on lähtenyt nyt aluksi.

Kun paineen alla näkyy tähtii

Kokeilin pitkään aikaan pestä hiuksia hoitavalla shampoolla. Moroccanoil Repair joku. Eihän se tietenkään korjaa mitään, vähentää vain katkeilua ja saastuneisuutta. Huuhtelin hiukset vedellä ja lotrasin Garnier Respons Coconut water hoitoaineella, joka kosteuttaa latvoja.
Tämän jälkeen päänahkaan alkaa sattua, joka yleensä on merkki ihon hiivasyndroomasta.

Hiukset kuivuu nopeaa, yleensä kun olen tottunut nyt kuukauden pesemään sen sijaan riisijauholla ja veden geeliytyvän taikinamaisella sekoituksella päänahan, on hiukset kuivuneet hitaanlaisesti suihkun jälkeen. Olen oppinut kuivamaan hiukset vanhalla t-paidalla, on hellempi tapa verrattuna frotee-pyyhkeeseen. Ymmärrän heti, että shampoon käyttö alkaa olla historiaa. Vaikka tykkään sen salonkimaisesta tuoksusta. Pitääpä siis etsiä riippuvuuden ja hemmottelun lähde muualta, joko voiteista tai tiskiaineista* (läppä tuo jälkimmäinen*). Toki hygienian ja itsestään huolehtiminen on vaadittavaa. Nykyään kun ei kelpaa kenellekään ilman että on täydellinen ja rikas.

Kaverin kanssa käymme läpi mitä masennus on. Itse puran masennusta lukemalla ja kirjoittamalla, aiemmin piirtämällä ja puhumalla** [paskaa**]. Jälkimmäistä en henno tehdä enää, ja rankaisen itseäni erakoitumalla. Ja siitä ei käytännössä tule ikinä loppua. Kaveri tekee nyt sitä, mitä aiemmin tein, olen iloinen, kun hän jaksaa purkaa terveellä tavalla asioitansa paperille. Toivon, että itseäni jonain päivänä kiinnostaisi itseni kehittäminen. Siinä vain kestää, aloitin juuri masennuslääkkeiden syönnin, ja alkaa vaikuttaa varsinaisesti kokonaan. Olen tavallista hiljaisempi, jos en käyttäisi masennuslääkkeitä, valitus ja paskanjauhanta jatkuisi, ja kuulisin koko ajan kuinka iso taakka olen. Tein aika ison uhrauksen, ja vielä jonkin verran tuntuu olo tyhjältä. Muisti on tosin palannut, alan jälleen tuntemaan itseäni itsekseni.


Elämä kiinnostaa, olen hiljaisempi, voivat syyttää itseänsä, jos uusi vaisuhko seurani ei enää kiinnosta. Sama nappi jota käytin teini-iässä, hiljentää minut omiin oloihin ja kiinnostuksen kohteisiin. Olen silti kiinnostunut ihmisistä, ja seurasta, puhun vain tavallista vähemmän.

Olenko vieläkään riittävä vai eteninkö liian nopeaa rotkon yli Teidän luoksenne ja sieltä takaisin?

Varo mitä toivot, se voi toteutua_
ShutUp 50mg

Se jolla on potentiaalia - lähtee

Ei oo viikko edennyt hyvin. Äiti hankki uudet kengät kirppikseltä 15 eurolla ja rikkoi jalat ruville. Hain uudet kengät kenkäkaupasta. Hinta oli jotain 150e. Hyvinvoivalla Suomen kansalaisella pitää olla vähintään 10 paria kenkiä. Juu. Ja rahastukseksi menee jos kenkiä huoltaa, joten haen mielummin uudet.

En voi valittaa; on kuntosalikengät, crocsit, sandaalit kylppäriin, perus nahkaiset nauhakengät ja sit äsken goretex-malliset märän talven kengät.

Ostin itselleni viikonloppujuomaksi Coca-Cola zeron ja herkuiksi taffelin suolapähkinöitä. Olis tehnyt mieli ottaa snickers, mutta kärsin migreenistä. Ja artriittisista nivelvaivoista myös. Ollaan epäilty fibromyalgiaa. En henno kuitenkaan luottaa Terveyskeskuslääkärien apuun, eikä TAYSin neurologin polikaan ole hyvillään hoitovirheiden ja mun tilanteen vakavuuden vuoksi mitenkään avoin myöskään terveysaseman hoitsujen ja lääkärien pätevyyteen.

Sokeriton cokis auttaa migreeniin. Ja mahaongelmiin ja nivelkipuihin. Jollekin auttaa rentoutumiseen bisse, mulle auttaa cokis ja pähkinäpussi.

On ollut hakee fiilis. Paras ystäväni on sairastunut aivosyöpään. Ei saa suihkutushoitoa tai leikkausta, vaan tabletteina. Haluun hänet jäävän eloon. Olemme tunteneet toisemme siitä asti kun olin 13 ja hän 16. Olimme yläasteella. Sitä ennen mulla ei ole ollut pysyviä ystäviä missään. Itkin alkuviikosta, vaikkei ystäväni ole kuollut. Mutta tätä ennen eräs toinen ystäväni menehtyi aivokuolemaan lääkemarihuanan aiheuttaman turvonneisiin aivoihin, sit sydän ei enää lyöny.

Oon ollut hiljaa, ehkä siks ku menetys masentaa. Hain lapsuusajan masennuslääkkeet takas käyttöön, koska en pystynyt nukkumaan. Mut silti, kun kuulin kaverin syövästä, se oli kuin isku rintaan. Ei taas!

Mummo kuoli syöpään kun olin 10, oli tapellut uudestaan ja uudestaan syöpää vastaan. Tuli takaisin entistä pahempana. Sit vei hänet. Nukkui pois. Ja mä vieläpä ajattelin sitä ennen, että kohta se mummo tulee kotiin vaarin luo ja kaikki on taas hyvin. Se käveli aluksi, istui, pian se ei pystynyt istumaankaan, sit se vaan nukkui ja mumisi. Kunnes ei saanu mitään selvää. Se kuihtui terveen pyöreästä kiharatukkaisesta naisesta laihaksi. Kuoli marraskuun 6 päivänä, ennen 70-vuotisjuhliaan, jotka olis ollut joulun jälkeen. Isä musertui. Ja näin sen surun kaikilla isän sisaruksilla ja vaarilla. 

Mä en voi uskoa tätä, en vaan voi, kun kaikki mikä on tullu lähtee heti. 

Jokainen särkynyt osa rakastaa Sinua

Eräs ihminen, jonka nimeä en sano ääneen, tai kirjaa muistiin, oli mulle kuin sisarus, jota en käytännössä koskaan kokenut. Perheeni oli rikki, olen saanut perheenjäseniä paikoista sen jälkeen kun sukulaiset päättivät kuppikunnittaa meikäläisen Quasimodon muottiin. Ihmiset, jotka eivät saaneet aikaansa olla läsnä mun elämässä, auttoivat tavalla, jotka tuntui kauhealta. En voi kuitenkaan tuomita heitä siitä, että miten media opastaa valtaväestöä seuraamaan negatiivisia uutisia uusholokausti-vähemmistöön kuuluvista loisista ja syöpäläisistä.

Se on tunne, yritän puhua, mutta ihmiset ei saa aikaan kuunnella loppuun asioita kun heitä ei kiinnosta yksilön kokemus, vaan liittää heidät tiettyyn muottiin.


Aloitan kertomalla eräästä toisesta ihmisestä, joka on paljon nuorempi teinityttö. Hän kysyy miten menee, mä vastaan rehellisesti ja suoraan, hyvin, mun migreenin takia en voi ulkoilla paljoa ja mä saan uudet piilolinssit, kun lasit on kuluneet rikki. Sitten tämä vastaa, että juu, mun sisko kans käyttää laseja, kun on kanssa nenä kiinni puhelimessa. Tyttö oli maahanmuuttaja, eikä ymmärtänyt että geenitkin voi aiheuttaa perinnöllisiä poikkeavuuksia, kaikkeen ei tarvitse syytä ja seurausta.

Sanoin tälle huvittavan vertauskuvan, mun äidin ja isoäidin aikana ei ollut tietokoneita tai älypuhelimia, paitsi vain ylilääkäreillä, ja he saivat silti lasit. Samoin sairaudet, jotka periytyy, ei jumalauta. Puhun migreenistä, muille ihmisille se tarkoittaa ahdistusta, stressiä ja päänsärkyä. Lääkärikin neurologian polilla yrittää selittää muille jotka ovat valinneet etteivät halua ymmärtää, että se on fyysinen ongelma, vaikka se ei ole rutto. Siis ei helvetti. Ihmiset vaan kommentoi, älä ajattele liikaa, niin epilepsiakohtaukset ja migreeni ei tule. Ei ihan noin yksinkertaista. Syöpäkin voi periytyä geenien kautta ja muut riskit. "älä ajattele, niin et saa epilepsiakohtausta", okei, elikkä mä siis päätän milloin epilepsiakohtaus tulee ja milloin migreenikohtaus ja nivelkivut alkaa. Miten tyhmiä ihmiset on.

Se on totta, että kun katsot aurinkoon, tulet sokeaksi. Ja kun sulla on käytössä tietokone, iPad/tabletti tai älypuhelin, silmät rasittuu. Mutta geneettiset sairaudet ei ole aina itse aiheutettuja. Tulette Suomeen (Lähi-)Idästä, Afrikasta tai jostakin Altain läheltä katsomaan, kun joku on sairas ja kerrotte syyn mitä hän tekee väärin. Vaikka ette tunne koko henkilön sukuhistoriaa. Aikuiset ja nuoret ihmiset. Tiedän, että välitätte ja väitätte ymmärtävänne mistä kenenkin vamma, sairaus tai ongelma johtuu. Jonkun tietyn ilmiön takia yleistätte. Tietenkin, kun olette köyhästä tuottavista maista kotoisin, ja sairaat lapset abortoidaan heti kun saadaan tieto siitä.

Sitten siitä tyypistä, joka oli minulle tärkeä ja rakas siinä missä muutkin. En voi muuttaa mun mielialaa paremmaksi. Se on harmi, kun olen loukannut erehdyksessä ihmistä ja hänen valintojaan. Mutta mä en päätä mun itsemurha-fantasioista, jotka pitää mua toisinaan öisinkin hereillä. On helppo erakoitua, kun on opetettu siihen, että olet vaivaksi, jos ruokit negatiivista ajattelua tai vierailet jonkun luona liian usein tai lähetät viestiä, soitat muille tms.

Olen tyypillinen ysäri-skidi, joka mielellään lähettelee viestiä ennemmin kuin soittaa, kun ihmiset osaa lukea ja ovat helvetin kiireisiä muistamaan mitä muut ihmiset sanoo, olen se toivoton tapaus jonka asioita ei muisteta. Vaan en kehtaa tapailla ihmisiä tai soittaa. En uskalla tehdä mitään.

Ensi viikolla lääkäriaika, haaveilen masennuslääkkeiden uuskäytöstä, koska en mielelläni haluaisi herätä uuteen päivään. Kaikki mustamaalaa mua mun sairauksien takia. Ja nyt vielä tämä mun ongelma. Olis niin kiva, jos joku lopettaisi mun pahan olon ja ikuisen syyllisyydentunteen.

Tarina naiivista iltasadusta

Näen linkin ravitsemusterapeutin eli terveydenhuollon hyvinvointigurun uutispostauksen, joka ihannoi normaalin ihmisen tapaa aloittaa päivänsä. Aamupala. Nykyään wannabe-sivistyneet ihmiset tutustuvat toisiinsa vaihtamalla aamupalakokemuksensa. Mulle se on yksinkertainen, omena ja 6 pikku kuppia kahvia.

Nyt tuli linkki hyvinvointivaltion ihanteesta, jälleen arvostelu ihanne-kansalaisen aamupalasta. Jees, nyt kun Suomi tulee kuntoon kuntoilun ja itsellensä sopivan, aidon ja oikean ravinnon merkeissä, ihannoidaan ylensyömistä ja lihavuuspositiivisuutta. Tuputus-uutinen

Hoitoalan guru tuputtaa ruokaa. Entä jos ei halua tankata itseensä ruokaa, jos ei kuluta niin paljoa? Ymmärrän, jos hoitajille riittää töitä ja on pakko aivopestä ihmiset ajattelemaan, että he eivät ole ikinä sopivia. Ite syön illalla enemmän, treenin jälkeen.

Joskus menen ravintolaan tai pikaruokalaan, pikaruokalassa tilaan salaatin tai ravintolassa tilaan itselleni sopivan aterian. Mulla on migreeni, se on neurologinen sairaus. Itsestään huolehtiminen ei ole pakkomielteinen paranoidi uskonto. Ymmärrän jos sosiaali-terveysala yrittää keinolla millä hyvänsä saada asiakkaat kääntymään takaisin pahoinvoinnin tavoitteluun. Valehtelu ja aivopesu on taito ja elämäntapa. Pakko saada rahaa ja työtä. Ja asiakkaat masentumaan ja taantumaan.


Se, miten mä elän, se ei helvetissä ole kenenkään asia. Jos terveydenhuoltopalvelut saavat syövän asiakkaan terveestä läsnäolosta itseensä, se on heidän panettelun aihe. Asiakkaat katoaa kun tietävät liikaa.


Kaikkea hyvää Teille,
Ethän välitä mitä muut Sinusta ajattelee,
Et tee mitään väärää jos ajattelet kehoasi kuin temppelinä💫
Pidät huolen itsestäsi ja katsot ettei Sinua harhauteta. Sinussa on potentiaalia, rakasta itseäsi ja hyväksy itsesi ihmisenä. Jumalauta, Sä olet aarre, pidä itseäsi ikuisessa arvossa.

Xooox,
Yksilö

nirvana tulille ja ulos pillerihelvetistä

Sain soiton neurologian hoitajalta, joka halusi tietää mun voinnista. Sanoin, että migreeni on lähes tulkoon poissa ja elämä piristyy jälleen parempaan suuntaan. Kysyi mun epilepsiakohtauksistani, onko niitä ilmaantunut. Vastasin, että migreenin aiheuttama unettomuus kausi, jonka vuoksi kipuilu jatkoi yöllä ja päivällä, on vihdoin ohi eikä aiheuta kohtauksia enää. Almotriptaanilla oli osasyypäisyys mun arvaamattoman aggressiivisella käyttäytymisellä, ja huomasin tietämättäni satuttavani ja kuormittavan kavereitani. Sitä ei ollut kiva kuulla, ja annoin kavereiden ja tuttavien kaikota kauemmaksi, kunnes tunsin syvää yhtenäisyyttä ikuisen yksinäisyyden kanssa. Se ei ollut rakastumista itseensä, vaan lähinnä uupumuksen aiheuttama tyytymättömyys.

Vaikka ongelmia oli täysin rinnoin, rintakipuja ja muita lukemattomia kärsimyksiä myöten, en voinut lopettaa itseironiaa ja itseni rankaisemista. Hyvät ystävät ja toverit, joita olin tietämättäni kuormittanut ilman, että oma persoonallisuus olisi ollut läsnä, oli kaukana, ja musta tuntui siltä, että olisin tehnyt heistä selvää, ollut riidanhaluinen vastoin tahtoani.

Lopeteltaessani almotriptaanit tajusin, että itsariajatukset ja sabotoimis-lankeamiset olivat voimistuneet 9 vuoden eri masennuslääkkeiden vuoksi. Almotriptaani oli tehnyt mun päästä selvää, enkä tuntenut olevani täysin läsnä elämässä. Pahensi mun masennusta ja itsetuhoisuuden nautintoja. Sain tavallaan voimaa siitä, että kirjoitin itsestäni kauheita teoreettisia ja kuvitteellisia rangaistuksia, mm. "saat nauttia siitä, että palan helvetissä, sillä aikana kun tanssin nuoralla ja muut pilkkaa ympärillä...". Ihmiset moitti sairaanloista negatiivisuutta, joka ei ollut musta itsestä.

Nyt kun sallitut aineet on kaukana, serotoniinilla äänenvaimennus on tiessään ja kärsin vähemmän. Lääkäri bännäs tämän lääkkeen multa pois käytöstä. Nyt käytän varmaan naprokseenia kunnes iänikuiset kivut on kontrollissa. Hävettää puoliterveenä tavata kavereita tai ketään. Häpeän itseäni sydämeni pohjasta. En osaa pitää ystäviä itselläni toivotulla tavalla. En ole hyödyllinen. Ehkä tää tunne on väliaikainen, muutama vuosi sitten, kun citalopraami oli vuoden poissa käytöstä, olin onnellinen, ja itsetunto oli ihan neutraali, en pilkannut tai lannistanut ketään. Sit kun masennuslääkkeet ja mielialantasaajat aloitin kuntoutuskeskuksessa, musta tuntui ihan ku en olis olemassa, mua hävetti elää. Käytin nappeja, eikä kukaan ottanut mua tosissaan. Nuo napit teki musta erakoituvan hirviön.

Erkaantuessa noista taikanapeista, yritin etsiä tyytyväisyydenlähdettä sillä aikaa kun yritin kontrolloida migreeniä, lihaskipuja ja muita. Vaan lääkäri myönsi että tämä on joku lihastyyppinen liikuntaelimen vastustuskykyongelma.

Pitäis käydä lääkäri tarkastuksessa kun tulee se pahin aika tulehduksen toistumisesta. Saisin varmistuksen alan ammattilaiselta suosiolla ennen manipulaatiohoitojen tilaamista, osteopatia, kiropraktikolle menemistä, akupunktio, iiristesti...

Tässä oli teille romaani oma-kokemasta nirvanasta,
elämä loistaa vihdoin kivun voittamisesta. Aika jatkaa crosstrainingia ja kuntosaliharjoittelua, teki selälle hyvää...ja liikunta nousi päähän.

XooooX,
Vain ihminen

Vikasietotilasta liikkeelle

Kahvia, pari palaa ruisleipää ja herkullinen Granny Smithin omena. Ei varmaan kauheesti tyydytä vieraan katsojan silmää, mutta ainakin sain sen myönnettyä mitä otan aamupalaksi.

Myöhemmin kuntosalille. Joka toinen päivä on personal trainerin virtuaalisesti appsin kautta ohjattu kuntosalitreeni, jossa on painonnostoja ja yhteensä 23 minuuttia aerobista harjoittelua (soutu, kuntopyörä ja crosstraining) ja joka toinen päivä crosstrainingiä 45 min, menisin juoksemaan matolle jos huvittaisi. Kehonkoostumusmittaus tehtiin viime vuonna yhdessä personal trainerin kanssa. Ja pidän sen toistaiseksi omana tietona mihin kokoon pyrin ja mitä olen juuri nyt. Ihmiset voi rauhassa arvostella toisen ulkonäköä, reilusti täyteläisestä "langanlaihaan", olen ollut vuorotellen molempia, mutta tällä kertaa pyydän personal trainerin auttavaa kättä päästäkseni turvallisesti omaan ihannekokooni. Personal trainerit ovat hyviä opettamaan treenaamisessa ja terveystietoisia, nämä eivät pyydä kirjekurssia vaan tapaavat tawixXxet kasvotusten ja treeniä muokataan tilanteen tai omien toiveiden mukaan. Maksan tästä kuntosalista ja henkilökunnan avusta yhteensä 50 euroa. Haaveena olisi tanssijan ammatti ja siviilipalveluksen suorittaminen. Tämä ei ole täydellisyyteen pyrkimistä ja vallanhimoa, vaan lähinnä oman ammatin ja elämän etsimistä.

Olen täysintolerantti viljoille, mutta ruisleipä on mulle kuin pizza; sitä on pakko saada edes kerran kuukaudessa lärviinsä. Tärkkelys/sokeripitoisia ruokiakaan en vedä. Paitsi ehkä vege-jätskejä ja sorbetteja. Pari kertaa viikossa rasvatonta maitorahkaa. Suurimmalta osalta syön viherkasvisruokaa migreenin takia ja välttelen sen vuoksi myös runsassokerisia/tärkkelyksellisiä ruokaa. Alkaa paranemaan elämä kunnolla.

Kun haaveena on hyvä olo, ja epälääkeriippuvuus, ja kivuton elämä, on tavoitteet korkeammalla kuin mun 45% melankolinen mieli. Onneksi en kiinnitä sairaalloisesti huomiota kehoon. Katson peiliin. Sieltä näkyy ihminen, joka on unettomuuden voittanut ja pahimmat migreenikohtaukset selättänyt. Selän lukot on auki ja näytän pirteältä. On vaikea hymyillä peilin edessä, mutta parempaan suuntaan mennään. Kun vihdoin elämässä onnistuu jossakin, edes itsensä huolenpidossa, tulee ilo, melkein itku silmään. Onnistumisen iloa. Se kaikki ei heti näy kunnolla, mutta sitten kun näkyy, voi olla ylpeä itsestänsä.