Ulkokullatut koristeet

[Rakas lukija, minun ei ole tarkoitus pelotella Sinua. Olen vain sivustakatsoja ja tarkkailija, ja kerron vain mitä tämä on, jos päätät ymmärtää väärin, ja analysoida tämän postauksen vainoharhaisuudeksi, voit poistua jo nyt tältä sivulta^^] 

ALIMMAN TYÖVÄENLUOKAN SYRJINTÄ ALKAA PERHEISTÄ, JOISSA MORAALILLA, KORKEILLA TULOILLA JA OMALLA EGOLLA ON PÄÄMÄÄRÄNSÄ💯

Talent/luonnonlahjakkuus/syntyessään hiottu timantti-menestystarina aloitetaan Suomessa jo 8-vuotiaana, mitä näin erään väliaikaisen läheisen tuttavan perheessä. 8-vuotias poika laitettiin ratsastustallin kesätöihin myymään limuja ja mansikoita kaverinsa kanssa. Mitä tunsin poikaa hyvin ja näin vierestä mitä sen elämä oli, vanhemmat yli keskiluokan sijoittajia ja pätijöitä. Näin myös sen tiukan kasvatuksen, ja mistä kaikesta se lapsi jäi paitsi. Suretti. Hänelle ei koskaan kerrottu miksi hän tekee töitä, miksi vanhemmat ja kaikki perheenjäsenet keräilee S-kanavan yhteistilille bonuksia. Siinä oli jotain sairasta, joka hirvitti muakin. Tuli mieleen oma lapsuus, tosin mua ei koskaan päästetty kesätöihin. Lähinnä siksi koska vanhemmat häpesi mua.

Tuosta tuli mieleen tarina Siddhartha Gautamasta, kuninkaallisen perheen pojasta, jolle ei kerrottu julmasta maailmasta, vaan tyrkytettiin vain sitä täydellistä ja eliittiä. Mutta sitten Siddhartha meni salaa palatsin muurien ulkopuolelle ja järkyttyi näkemästään. Ja ryhtyi munkiksi, eli ilman rahaa, vaurautta, ja etsi vastauksia miksi muut saavat kärsiä ja kuolla sairauksiinsa.

Tosin tämä perheen pieni poika oli myös älykäs, usein tuli kysymään minulta jotain, jos ei ymmärtänyt miksi kaikki on niin pikkutarkkaa.
Mua säälitti tilanne, koska hänelle ei kerrottu mitään. Ja osittain raivostutti myös sisältä. Ja se vanhempien kylmä suhtautuminen lapsen kasvamiseen. Tuli joskus kysymään myös multa miksi häntä ei päästetä kavereille, ja miksi hänet viedään vain brändättyihin paikkoihin, missä koko perhe käy jäsenenä kampaamossa, kuntosalilla, shoppailemassa ja bla bla bla. Tiesin kuitenkin, että tämä on joku sisäpiirin osake-juttu. Kiva kun joku harjoittelee sitä ja menestyy siinä, mutta tämä on sairasta. En tiedä miksi.

[Itse kasvoin köyhässä perheessä, sain kuitenkin elää lapsuutta sen 9-vuotiaaksi asti. Mutta sitten alkoi ylämäki. Ponnistelu ei auttanut, paitsi kun muutettiin kaupunkiin.]

Sanotaan nyt vaikka näin, tämä lapsi ei saa elää enää lapsuutta. Kun se toivoo jotain joululahjaksi, se saa lahjaksi isänsä yrityksen pienoismalli-leluja. Ja missä lukee sen yrityksen nimi esim. mönkijässä, motocross...
Hänelle tyrkytetään töitä, koska perhe on rikas ja haluaa hyödyntää sisäpiirin työsuhteiden antamaa kokemusta ja egoa. Mietin mitä helvettiä.

Mä en tiedä mikä tässä on sairaampaa, se, että lapsi ei saa kasvaa lapsena, vai se että vanhemmat on pro matrix-elitistejä. Ainakin huomasi sen, että perheen poika ei itse ajatellut yhtä itsekkäästi ja dollarin/100k tykkäyksen ja 500k seuraajan kuvat silmissä.


Toivon, että poika kasvaa henkisesti fiksummaksi kuin tämän vanhemmat. Ja saa seurata omia kiinnostuksenkohteitaan ilman paineita.


Hyvää tiistaita kaikille,
Xooox

Foggy, where are You?

Haaveilu itsensä ylittämisestä on varmaan jokaisen toiveena. Olen melkein puolivälissä. Elämä on nyt. Tunnen silti deja vu-kokemuksia, ihan kuin olisin tipahtanut taas sille tasolle, jossa mietin itseni toteuttamista, siis kaikkea.


Tuli mieleen tilanne, oli välivuosi, olin 16-17v., ja masennusvaihe, vaan tiedoksi vaan, niitä vaiheita tulee miten sattuu. Toiveena oli oma järjestelmäkamera, blogi, muusikon ura ja itsensä toteuttaminen yleisellä tasolla.

Sit halusin lukioon, olin 17-18v ja erityisopettajat erityisammattikoulussa pitivät sitä epärealistisena haaveena. Tykkäsin jostain syystä myös taidejuttujen lisäksi lukea, kirjoittaa, ja tehdä omia tutkivia - syvällisiä, muttei masentavia esseitä ja sain peruskoulussa myös niistä hyvät arvosanat, vaikka koulukiusaaminen ja vanhempien mielenterveyden aiheuttama vastuuttomuus, myös heidän haluttomuus että päätöksensä kuulla mun omaa tahtoa ja hyväksyä, että en ole mikään vajaaälyinen luuseri.


[Kuuntelin musiikkia puhelimella, jonka isä hankki salaa mulle syntymäpäivälahjana kummisedän kanssa. Olin 16, juuri lopettanut koulun. Piilotin puhelimen, jotta äiti ei palauttaisi sitä. Äidille tuli kauna, kun huomasi 8 viikon päästä puhelimen oston jälkeen, että onko tuo uusi puhelin. Sanoin, että isä osti kummisedän kanssa. Äiti siihen, että ei helvetti, lirkun lirkun.]

Tiesin, että mussa ei ollu mitään vikaa, vaan vanhempien asenteessa hyväksyä mut omana itsenä. Mitäs mä siihen totesin, fuck that, mä oon se joka oon.

Haaveilin tanssista, johon pyrin vieläkin. On 3 eri tanssikoulutusta, mulla oli kehonhuollossa yms. henkilökohtaisia ongelmia, ns. lukkolihakset, eli en kykene spagaatiin. Siitä on 10 vuotta, kun aloitin ensimmäisen tanssikurssin. Se tuntui kivalle. Myöhemmin jatkoin baletilla ja nykytanssilla. Ongelmana näin, että tarvitsin coach'in, joka ohjaa mua myös treeneissä. Sain sellaisen viime vuonna.

Vaikka sekavasti tässä edetään, pyrin siihen vaikka vaihtoehtoisella tasolla, jos nyt migreeni tulee, menen useiden kilometrien lenkille. On ollut harrastus nauttia ulkoilmasta, ja pitää itsensä liikkeellä. Samalla rauhoittaa mieltä.

Elämä on nyt, teen siitä omanlaisen ja piste💕👁️🌹

Vihanteen viemää chapter I

Oli kivaa tiistaina, tapasin erityisopettajani Skypessä. Kerroin hänelle fyysisen tapahtumasta tulleesta traumallisesta afasiasta (puhe/kielellinen häiriö/rappeuma) ja amnesiasta (=muistinmenetys). Ja osasi auttaa. Haaveeni aloittaa lukio ja myös saavuttaa huippupisteet, vaurioista huolimatta, on suuri. Viime vuonna huomasin, ettei lukiot ja ammattikoulut tue oikeasti "ohjaten" erityisihmisiä opiskelussa, olettavat vaan, että kun näytät ja vaikutat normaalilta, puhut ja kävelet ilman tukea, niin olet edellytetty oppimaan ja tekemään kaikki myös vaivattomasti heti. Oliskin.

Mua hävetti, kun jouduin sairaalaan usea vuosi sitten. Menetin puhekykyni ja muistini, kun olin 7 minuuttia kuolleena, erään lääkkeen takia. Menetin puhekykyni ja kykyni ymmärtää sanoja. Se toi häpeää, halusin olla yksin. Se masensi kun en pystynyt edes hymyilemään tai puhumaan.

Vuosi eteenpäin ja aloitin ammattikoulun. Aattelin että hanttihomma avaa ovet työelämään, kävi toisin, opettajahan moitti mua siitä että en hymyile tai puhu ja antoi yhden numeron alemman numeron näistä (viimeinen kritiikki oli hitaudesta ja huonosta muistista). Olisi tehnyt mieli sanoa että kuole sinä aineisiin useaksi minuutiksi, hitaasti, kivuliaasti ja varmasti, ja yritä parantua sillä aikaa kun muut arvostelee sua.

On mua aiemminkin moitittu siitä että sairastelen. Luulevat että se on psyykkistä kipua. Myöhemmin tuli dna-testi joka paljasti Schinzelin oireyhtymän. Lihas/nivel/luustollinen aineenvaihduntahäiriö ja fyysinen kasvuhäiriö. Tajusin tilanteen vakavuuden ja ajattelin, että tämä terveysstatus/ulkonäkö-rasismi jopa työelämässä on jo nähty. Aika siirtyä vaihteeksi teoreettisiin opintoihin, jos keho ei palaudu {normaalille} tasolle sormea napsauttamalla eikä ole ihannetyöntekijän näköinen.

Viime vuonna yritin aloittaa lukiota, mutta erityisopettaja sanoi että tekee erityisvaikeustestit mutta ei ole siellä auttamassa hakemaan opiskelutekniikkaa. Koulussa oli aineita, ja opetukset olivat kahdesti viikossa. Nopeasti mentiin, ja arvaa pysyinkö perässä kun opettaja puhui? En. En ymmärtänyt mitä opettaja puhui. Yritin kuitenkin selvitä tunneista. Ei tullut mitään. Sitten yritin kokeilla äidinkieliä (ruotsi, suomi ja englanti). En ymmärtänyt. Sain englannista 6, koska kielioppi kusee. Kyllä turhautti, lintsasin viimeisiltä tunneilta, kun tuntui että kukaan ei auta. Tyyliin koko koulu nauroi ja passiivisesti leimasi, ja hei aikuiset ihmiset. Sain sieltä kyllä pari kaveria, jotka on mukavia ja lähes samat elämäntarinat käyneet läpi kuin meikä. Tosin nekään ei mitään menestyjiä olleet ja kävivät kursseilla kuin sivistävänä toimintaterapiana.

Mä en halunnut syrjintää, joten ajattelin, että alan opiskelemaan netissä niitä kursseja omaan tahtiin ja omassa tilassa. En kestä enää syrjintää. Olen erilainen, niin on muutkin käytännössä. Jokaisesta löytyy huono puoli ja viallinen osa. Kaikki ei ole syntyneet pyhästä neitseestä.

Näytän toki normaalilta. Mutta... naiivilta. Ihmiset, jotka eivät tunne mua täysin, eikä heitä huvita kiinnostaa, koska ovat mahdollisesti päättäneet että eivät usko minua eivätkä todennäköisesti halua ymmärtääkään, kuvaavat mua naiiviksi tai keskenkasvuiseksi lähinnä ulkokuoren ja puhetyylini vuoksi. Ulkokuoren vuoksi, se että näyttää alaikäiseltä ja ÄO luullaan olevan tyhmän blondin tasolla, on yleensä ollut syynä että koko koulu on yksinkertaisesti päättänyt alistaa, alentaa ja syrjiä mua. Siitä asti kun täytin 7 ja aloitin koulun. Vitsejä ja iltasatuja mun ja muiden friikkien ulkonäöstä ja puhetyylistä riittää vaikka koko maailmalle jaettavaksi. Tulethan toki kysymään multa itseltäni ja muilta friikeiltä, miten se satu menikään. Asia ei ole kuitenkaan noin mustavalkoinen, että vanhemmat ja yhteiskunta tekivät virheen kun jättivät Quasimodon eloon.

Tässä sitä ollaan, yritän astua pienin askelin eteenpäin kohti sisäistä itseäni. Nykyään valitsen kaverit huolella. Tulee joskus mieleen että ihmiset syrjii samalla tavalla kuin mua aiemmin lapsena - jos kerron, mitä todella tapahtuu.

Nykyään kerron suoraan, että olen usein sairas, enkä halua puhua siitä, ja sitten kun olen vihdoin terve ja hyvin nukkunut, puhun. Mutta se tapahtuu harvoin, täydellinen parantuminen siis.
Negatiiviset tunteet ja sattumat satuttaa ja kuormittaa opettajia, työnantajia sekä antaa asiakkaille huonoa kuvaa firmasta ja tuotannon työntekijöistä, jonka vuoksi syrjittyjä ihmisiä kuin rangaistuksena väkisin ohjataan nappeja syömään. Ja sitten tilataan halpoja työntekijöitä vuokratyömaalle "orjiksi" Aasiasta, Afrikasta ja Itä-Euroopasta, koska siellä heille maksetaan palkkaa vähemmän ja heitä on helpompi huijata ja alistaa. Ovat myös nopeampia, virheettömiä, kauniimpia, hymyilevämpiä työntekijöitä kuin suomalaiset.

Suomessa on huono koulutussysteemi (ja kehutaan maailmalla, että maailman parhain) ja työrasismia, mikä ajaa mut tuon teoreettisen opiskelun äärelle. Laudatur-tutkinnot vetää muutenkin puoleensa enemmän kuin 800 000 euron laina koulutarvikkeiden ja univormujen vuoksi suosikkiammattia kohti. Lukio on halvempi vaihtoehto.

Sitten ammatista, minua kiinnostaisi opiskella ammatti, joka on ilmaisutaidetta. Mutta jos ei ole varma mitä tekee työkseen, ja miten haluaa elää onnellisesti, työnsä, perheensä, taloutensa ja identiteettinsä kanssa, niin opiskelen monta ammattia. Ainut huono puoli on se, että Suomessa saa opiskella amk-tutkintoon vain yhden ammatin itselleen.

Jos Suomessa keskituloisen ihannetulot on 5000 euroa kuukaudessa, joka on suositusten edellytys että saa tulevaisuudessa töitä muualtakin - tai että sosiaalisessa mediassa on todisteita myyvästä ekstroverttiudesta, eli yli 5000 seuraajaa ja yli sata tykkäystä per kuva, niin opiskelen sit suosiolla lukion ja tähtään korkealle kaikkiin ammatteihin. Diplomit käteen, mitali kaulaan, pokaali nenän eteen ja ovet auki-asenteella.

Tärkeintä on rikkoa rajoja yhteiskunnan 'normal people disorder' -ilmiötä vastaan, ja aattelin tehdä sen kunnolla. Jos vammautunut puhevikainen on naurettava näky, niin tehdään mahdottomasta ennätys. Ja nyt kun voin opiskella kotona, ilman kiusaamista, voin tehdä sen rauhassa ilman lannistavia häiriötekijöitä.

Kiittäen, 

Liian rumaa ollakseen totta

Lärvi kiinni ja unta aivoon

Sain sen minkä halusinkin, elämäni ensimmäisen henkilökortin. Rakkaus itseäni kohtaan on päässyt peilin sisälle asti, että peilikuvani imee mun omaa kuvaani niin että omahyväisyyden yli-täytettyjen pisteiden pokaaliakaan ei tarvita.

Pumpattavat sponssattavat Kardashian kopio-Barbarat ja  seksileluprinssit tuhannen ja yhden yön rikkaiden Mid East palatsien Dubaista tönii kilpaa köyhiä ihmisiä kadulla New Core-vaatteet päällä. Todennäköisesti Sosiaalisen Median täydelliset naiset ovat sugar baby'jä ja palauttavat postaamansa rikkaat vaatteet takaisin Zalandoon.


Kärsimyksen syy rikkoi rajani. Jouduin käymään sairaalassa muutama päivä sitten. Sain panacodiin reseptin, kun selkä oli niin jännittynyt ja kipeä, että tarvitsi opioideja. Hävettää kuitenkin ja nolottaa myöntää, että olen kaveripiirien sallittu 'narkkari', tosin mielummin ottaisin lisäravinteet, jotka tukisi mun parantumista positiivisesti. Ja sitä neurologi suositteleekin, katkaista pillerikierre, kun migreeni ja nivelkystat on rauhoittuneet ja nukun edes sen 15h päivässä. Luonnollisesti ja vaivattomasti. Kerran onnistui viime vuonna. Eikä tarvinnut mitään. Mutta uutta epilepsia lääkettä nostettiin, ja kierre alkoi uudestaan.

Candida Forte ja l-tryptofaani on auttaneet aiemmin mun pilleririippuvuuden ja immuniteetti-ongelmien katkaisussa. Masennuslääkkeet on kusta, joillekin toimii, ja joillekin ei, ja on mulla pahentanut mun pahaa oloa. Sit ku rahaa tulee tilille, käyn hakemassa nuo lisäravinteet.

[Sitten hiuksista ja kasvojen hoidosta] 

Luin netistä suht uuden villityksen. Tosin se on kestänyt vuoden. Riisivesi-huuhtelun, joka kuorii ja ravitsee ihon sekä hiukset. 

Teinpä oman version Sosiaalisen Median Täydellisten Naisten ihqutuksesta. Tein riisi-vesigeelin riisijauhosta ja laitoin [kosteaan💧😏] lärviin ja hiuksiin maskina. Hiuksissa annoin olla noin viitisen minuuttia päänahan hiusjuurten ja puolipituuksien kohdalla. Lärvissä annoin lojua sen 10 minuuttia.
Pesin hiukset geelillä, hiuksista tullut vähemmän rasvaiset. Tosin käyn pesulla usein, liikahikoilun takia aamusta, joten silläkin on osasyyllistävää osaa ja arpaa hiusten kuntoon.

Naama tuli freshiksi, pehmeämmäksi. Akne kuoriutuu pois hellävaraisesti.

[Kultaista *tun keskitietä askel eteenpäin] 

Luovuin shampoosta taas, vaihdoin sen kokonaan riisijauho-vesigeeliin. Rupesin säästämään rahaa, annoin korttini takavarikkoon. Teippasin puhelimen kamerat, jotta en ottaisi kuvia, kun kerran muistan että personal trainerin+health coachin ohjaama ihannekropan treenaus on pahasti kesken. Ignooraan ongelmat, jotta en jarruta maalin loppukirin tullessa. Unelmana voittaa se keho, jonka kanssa voin harjoitella tanssijan uraa, samoin pysyä erossa sairauskohtauksista ja ikuisen loisen imagosta.

[Haaveilen tekokuitu-lockseista, jotka ompelen myöhemmin kiinni päähän.]

Itsensä hemmottelu kiinnostaa, mutta teen sen hillitysti. Koen, että kaappinarsismin täyttämä sosiaalinen media on pistänyt lopun mun motivaation pyrkiä perfektionismiin. Aloitin meditoinnin, jossa istun hengittäen syvään matolla noin 20 minuuttia, tavallaan opin sen, että oma rauha on saavutettava ja arvottomuuden tunne joka puolella on opittava hyväksymään, ja etsiä kärsimyksille loppu. Ja oppia kieltäytymään ja toimia oman tahdon mukaisesti omaa uraansa ja elämän helpotusta varten.

Jos omaa aikaa, tekemistä ja tilaa ei anneta edes hengittämiselle tai ei pysty käsittelemään tunteita, ei ihme että joku sairastuu dementiaan, masennukseen, bipolaarihäiriöön tai skitsofreniaan.

Viikon tilitykset kehissä,
Xooox you may mind Your bitchness