Alatyylistä meininkiä

Oon taas päätynyt itsetuhoisuuden porteille. Olen luonteeltani (*ttumainen) masokisti, enkä kehota ketään hengaamaan mun kanssa mun vaikeimpina päivinä. Etäistä tukea lähemmäksi en päästä ketään, vaikka mieli tekis pitää hauskaa kuin viimeistä päivää.

Joulun jälkeen koittaa uusi vuosi ja uudet tilaisuudet. Uuden vuoden lupauksena vihjaan parantumisen, jotta voin uskaltaa kutsua ihmisiä kylään, yökylään tai vaikka keräämään rahaa ryhmäretkelle ulkomaille. Tiiä vaikka syksyn alussa.

Haaveena on lukio aloittaa alusta, ostan ehkä oppikirjat äänikirjoina, koska olen melkoinen ADHD ja kuuntelutaito on parempi vaihtoehto.

Nämä on yleensä vain ja ainoastaan haihattelua. Lupailen tyhjiä enkä osaa pitää mistään suunnitelmasta kiinni.
Esimerkiksi viime vuonna yritin aikuislukiota, mutta turhaan. Paineet olivat kovat, ja paloin loppuun. Löysin 3 kivaa kaveria, mutta opettajat ja aikuiset nuoret syrjivät mua. Aikuiset ihmiset ja ylimielistä kiusaamista. Mä olin silleen, että se siitä.

Viime vuonna kaksi ystävää kuoli. Yksi entinen koulukaveri joutui vankilaan ja toinen sairastaa toista kertaa elämässään aivokasvainta. Miksi minä? Onko tämä rangaistus korkeimmalta?

Mut bännättiin Instagramista. Facebook Inc., joka omistaa Instagramin oli bännännyt mut epäsuosion ja huvin vuoksi. Moderaattoreilla ei ole järkeä tukea mun profiilia ja sosiaalisen median kanavia. Tekosyynä rasismi ja kiusaaminen, vaikka en ole edes kiusannut ketään.

Masennuslääkkeet ei toimi suuremmassa annoksessa. Tuntuu että en tunne mitään. Tai kaikki tuntuu unelta, eikä mikään huvita. Ihan kuin en eläisi. Teoreettinen itsari sumussa. Pahensi migreeniäkin ja aiheutti unettomuuden. Miksi sallin tän pahan olon jatkua? Sen ku tietäs. Haave hyvästä olosta. Jumalauta ku mikään ei tunnu miltään. Pitää puolittaa annos, jotta nukkuminen kiinnostaa. Nykyään nukun katkonaisesti. Ei huvita kävellä, ei huvita puhua kavereiden kanssa, ei huvita nukkua, ei huvita käydä salilla jne.

Näen usein unta, unia en näe. Mutta ne tuntuu todelta vaikka tiiän nukkuvani. Kaunis pianomelodia tai yksi lempibiisi mun unissa. Hengaan kavereiden kanssa. Teen jotain kivaa. Sallin itseni nauttia elämästä ja olla oma itseni muiden seurassa. The end.

Elämä masokistina vai lupa voittaa itsensä?

Oon ollu kaksi viikkoa huuruinen. Migreenilääkkeen lopettaminen on mennyt takapakkia. Ja taas alkaa alusta. Tuli komplekseja vastaan, kivuliaita vatsanväänteitä, jotka piti mua hereillä. Otin sit migreenilääkkeitä lisää. Tää tuntui ikuiselta noidankehältä. Sit kävelin puolitainnoksissa. En kuullut mitä ihmiset puhui. Ihan kuin kävelisi humalassa. Tosin tämä tulee verenpainelääkkeistä, jotka lääkäri määräsi mulle avuksi että pääsisin irti migreenilääkeriippuvuudesta. Hävettää ku en uskalla ees kavereille puhua ilman, että leimaavat mua pahaksi tai että mä en kuuntele, tai puhun liikaa valittaen omista ongelmista. Miksi edes tapailen ihmisiä, jos olen ongelmissa, kuinka kehtaan häiritä ihmisiä negatiivisella puheenaiheella. Esittää mukavaa, että kaikki on ok, vaikka tiiän että jokin on varmasti vialla. En vaan kehtaa kysyä onko kaikki varmasti hyvin. Suurinosa tyypeistä, jotka ovat valinneet ajattelevansa ja ymmärtävänsä väärin on tyyliin: "Vitun retardi, painu helvettiin, en tarvitse sinua ja sinun masentavia pessimistisiä elämäntapoja. Ah. Poistettu kavereista, en tarvi tuota tunnevammaista paskanjauhajaa. "

Aluksi itken, että miksei nuo henkilöt, joita ihailen maasta taivaisiin, kerro suoraan heti kasvotusten, mikä mussa on vialla. Hymyilee vaan leveästi, ja nauraa räkättää, ei uskalla pillittää tai raivota mulle mitään. Tilanne on piece of shit, ja musta tehdään hirviö.

Niin ne ainakin näyttää tekevän, omalla riskillä. 

Se on ideana, että hakee apua, ja hain apua lähinnä sosiofobiaan ja agorafobiaan, jotka ajaa mut masokismin ja syntipukin elämäntapoihin. On vaikeata olla satuttamatta muita, kun haet tekosyytä eristäytyä, totut siihen väkisin, että et ansaitse kuin kipua ja tuntea muiden vihaa itseäsi kohtaan entistä enemmän. 

Sosiofobia on kaukana sosiaalisesta ahdistuksesta. Tarkoittaa lähinnä ystävien pelkoa. Agorafobia tarkoittaa julkisen paikan kammoa, jossa on ihmisiä, ruuhkaa, vaikka sitä, että joudut tilanteeseen, jossa joudut pilkatuksi tai et pääse pakoon väkivaltaa, vihaa, mustamaalaamista tai huonoa kohtelua, teitpä mitä tahansa heidän tyydyttämiseen, ei mikään korjaus tule riittämään sinun hyväksymisesi eteen. Heillä on aina syy nolata, jauhaa paskaa seläntakana ja tehdä vihapuhetta sinusta, estää sinun pakenemisesi. Jne. 

Oon aika free spirited, vapaa tyyppi, teen normaalisti mitä haluun. Aineissa saatan sanoa myös niitä hirveitäkin totuuksia, oon silloin täys kusipää. Luvan kanssa. Ja mun puheet ja tekstarit hävettää. Se on sama kuin olisit humalassa, mutta alkoholiriippuvainen antaa riippuvuuden avulla itselleen luvan pitää vapaapäiviä, on uupunut. Haluaa syyn sille, että saa rentoutua. 

Ruokariippuvainen/Ahmintahäiriötä sairastavilta puuttuu mielihyvähormoni, ja saavat nautintoa nälästä ja ahmimisesta. Toisinaan he nauttivat vastuuttomuudesta, mitä tauko tuo. Sisäinen lapsi nauttii palkitsemisesta. 

Ikuinen dieetti masentaa, ja alkaa taas ahmiminen. 

Masokismi on itsetuhoisuusriippuvuushäiriö. Mainitsin lääkärille että mulla on taipumus masokistisiin tapoihin ja riippuvuuksiin. Lääkäri halusi välttämättä auttaa. Avun hakeminen hävetti, hain sitä vasta sen jälkeen kun amerikkalainen ystävä kuoli lääkemarihuanan käyttöön ja eräs ystävä poisti mut kavereista kun mulla oli vaikea masennus, jota hän ei halunnut ymmärtää. Mun käytös häiritsi kaikkia. Ja häiritsee vieläkin. Mieli on hyvä, aloitin masennuslääkkeen, uskallan nauttia elämästä. On kyllä vielä ongelmia, minkä vuoksi toivon, että saisin nostettua masennuslääkeannosta. 

1. Vihaanko itseäni? En, mutta jossain määrin oksettaa nää mun ongelmiin hakeutumiset ja joutumiset. 

2. Olenko koskaan harkinnut itseni tappamista? Joo, mutten oo toteuttanut. Eikä kannata, toisinaan toivoin, että joku paha friidu tai kundi minut tappaisi. Siitä hyvästä, etten anna niille sitä mitä ne halajaa. 

3. Mikä saa minut vihaamaan itseäni? Muiden moittiminen, ja jatkuva arvostelu, ja se että olen niin hirveä ihminen, että mulle ei edes uskalleta puhua suoraan mitä teen väärin. 

4. Mitä toivon ihmisiltä? En muuta ku katsokaa peiliin, ja varmistakaa että olette täydellisempiä, ennen kuin rupeatte edes ajatuksissanne mustamaalaamaan ja poistamaan kontakteista. 

5. Mitä ihmisiltä puuttuu? Kärsivällisyys ja kiitollisuus. Suorapuheisuuteni aiheuttaa syövän, masentuneisuuteni saa heidän päänsä kipeäksi, mun ikuinen kipuilu on kuulemma huomionhuorausta ja kasvoni ovat kuulemma pelottavat. 

On kaunis lauantai-ilta. Pöydällä odottaa cokis. 

Toivon, että viikon kuluttua voin paremmin ja migreenilääkeannos laskee lähelle olematonta. 

Mitään muuta en toivo kuin elämän helpottumista, niin että uskaltaa elää ilman pelkoa, vihaa ja selkäänpuukotusriskiä. Koko tulevaisuuteni olisi sinetöity ilman itseeni kohdistuvaa vähemmistösyrjintää. Olisi lupa menestyä ja voittaa itsensä ilman että joku mustamaalaisi sitä itsekkääksi omakehuksi. 

Konmaritusta: hygienia

Aattelin värjäyksen jälkeen, että rupeen taas pesemään shampoolla. Vaan eihän se tietty tapahtunutkaan, ku pää on tottunut jo curly girl metodiin.

Curly girl metodi muistuttaa no poota, tosin siinä saa halutessaan 'pestä' hiukset pelkällä hoitoaineella. Kokeilin hoitoainetta kerran viikossa tyylillä, ja oli kyl mälsää puuhaa. Jos kokeilen viitsiä ees kerran kuussa pestä hiukset hoitoaineella. [Ehkä jonain päivänä jätän hoitoaineenkin pois käytöstä.]

Rasvoja ja voiteita löytyy vaikka minkä sorttista. Oon vaihtanut syväkosteuttavat ja paksut rasvat emulsioihin. Kaupungin kloorivesi määrittää mikä rasva ei enää toimi tulevaisuudessakaan.

Haaveilen tekokuitulockseista, päänahka vaan pitäis totuttaa  vähäiseen suihkutteluun. Jonain päivänä punon omat päähän.

Sit samalla haaveilen, että masennuslääkkeet tuo mun itsetunnon ja mielenkiinnon takas lukion jatkamiseen. Oon aika vaativa oppilas. Itseäni kohtaan. Pistän kaikki peliin.

Haaveena järjestys, vähäinen kulutus ja täsmällinen tyytyväisyystakuu,
Tavoitteena onnistuminen, kiitollisuus ja yltäkylläisyys,
Leijun ilmassa, voin matkustaa, ja kenelläkään ei olis mtn pahaa sanottavaa musta

Ja *tut

Narsismi myy, minä en

17-vuotiaana jäin iänikuiselle välivuodelle, etsin itseäni eri aloilta, enkä kelvannut edes hanttihomma-aloille. Ammattia valmentavalla kursseilla sain välttävän arvosanan, kun en puhunut tunnilla. Kasvuhäiriön vuoksi näytän vieläkin alaikäiseltä, mikä saa ihmiset ja ylimmät pomovirkailijabisnesmiehet ja opettajat vieroksumaan naiivia ulkonäköäni, vaikka kyseiset suvakkin*tsit ei mua tunne. Ja se tulee olemaan ikuisesti heidän riskinsä. Hakaristi vaan puuttuu heiltä, vaan sitäkään ei saa käyttää kun yli- ja aliruskettunut ihonväri ja etnisyys estää. Vain valkoihoiset kansalaiset voi olla rasisteja, eikö niin? Siksi on rasismia, jos omaa kieltään ei voi puhua kirjastossa. 

Mut on kerran päästetty ammattikouluun siivous- ja kahvituspalvelualalle, mutta opettaja antoi huonot numerot, kun en hymyillyt asiakaspalvelussa kuin aasialaiset luokkatoverit tai tehnyt duunia kiitettävän nopeasti ja pikkutarkasti kuin aasialaiset luokkatoverit. Anteeksi, että mulla ei ollut tiikeri/helikopterivanhempia, ja olen suomalainen, en kaunis thaimaalainen. Opettaja soitti ilman mun lupaa sairaanhoitajille, että olen outo ja on huolissaan, ja jouduin puhutteluun. En odottanut hyvää todistusta, kun oli poissaoloja, mutta peruste siitä, että työharjoittelut meni penkin alle, oli se että en hymyillyt asiakaspalvelussa tai tehnyt töitä sujuvan nopeasti niin kuin nämä ulkomaalaiset opiskelijat. Mietin mitä *ttua. Sairastuin pahaan migreeniin ja nivelongelmiin 2018, ja revin huonon todistuksen, kun en tehnyt sillä yhtään mitään. Yritin aloittaa aikuislukion, mutta mulla meni motivaatio koulukiusaamisen takia. 

Nämä samat ongelmat on hyväksyttävä, otin masennuslääkkeen käyttöön, sama aine, joka oli käytössä 17-18-vuotiaana, jotta elän paremmin ja saan paremman maineen. Puhun tosin vähemmän, jos ees sitäkään. Keskityn omiin kiinnostuksenkohteisiin ja pyrin olla välittämättä mitä muut sanoo ja mustamaalaa. Selektiivinen mutismi vahvistuu. Se on kuin shokkitila, mutta positiivisessa ja hienovaraisessa muodossa. 

Jossain vaiheessa, kun taikanapit alkaa vaikuttaa kunnolla hyvällä tavalla, aloitan nettiopiskelut ja opiskelen kotona. Jos en kelpaa ulkosalla julkisesti, niin jään kotiin ja opiskelen kotona. Jos kukaan ei rakasta, enkä ole riittävän hyvä kenellekään, aiheutan häpeää ja muuta negatiivista reaktiota ympäristölle. Ihan sama. 

Kelpaanko? 

En välitä enää, oon sit yksin, jos ovat päättäneet olla hyväksymättä ja ymmärtämättä, ja sen sijaan mustamaalaa ennemmin kuin antaa mun "selitellä tekosyyni". 

Kahvi juotu ja aloitan päivän haistattamalla kaikelle pitkät

Kun paineen alla näkyy tähtii

Kokeilin pitkään aikaan pestä hiuksia hoitavalla shampoolla. Moroccanoil Repair joku. Eihän se tietenkään korjaa mitään, vähentää vain katkeilua ja saastuneisuutta. Huuhtelin hiukset vedellä ja lotrasin Garnier Respons Coconut water hoitoaineella, joka kosteuttaa latvoja.
Tämän jälkeen päänahkaan alkaa sattua, joka yleensä on merkki ihon hiivasyndroomasta.

Hiukset kuivuu nopeaa, yleensä kun olen tottunut nyt kuukauden pesemään sen sijaan riisijauholla ja veden geeliytyvän taikinamaisella sekoituksella päänahan, on hiukset kuivuneet hitaanlaisesti suihkun jälkeen. Olen oppinut kuivamaan hiukset vanhalla t-paidalla, on hellempi tapa verrattuna frotee-pyyhkeeseen. Ymmärrän heti, että shampoon käyttö alkaa olla historiaa. Vaikka tykkään sen salonkimaisesta tuoksusta. Pitääpä siis etsiä riippuvuuden ja hemmottelun lähde muualta, joko voiteista tai tiskiaineista* (läppä tuo jälkimmäinen*). Toki hygienian ja itsestään huolehtiminen on vaadittavaa. Nykyään kun ei kelpaa kenellekään ilman että on täydellinen ja rikas.

Kaverin kanssa käymme läpi mitä masennus on. Itse puran masennusta lukemalla ja kirjoittamalla, aiemmin piirtämällä ja puhumalla** [paskaa**]. Jälkimmäistä en henno tehdä enää, ja rankaisen itseäni erakoitumalla. Ja siitä ei käytännössä tule ikinä loppua. Kaveri tekee nyt sitä, mitä aiemmin tein, olen iloinen, kun hän jaksaa purkaa terveellä tavalla asioitansa paperille. Toivon, että itseäni jonain päivänä kiinnostaisi itseni kehittäminen. Siinä vain kestää, aloitin juuri masennuslääkkeiden syönnin, ja alkaa vaikuttaa varsinaisesti kokonaan. Olen tavallista hiljaisempi, jos en käyttäisi masennuslääkkeitä, valitus ja paskanjauhanta jatkuisi, ja kuulisin koko ajan kuinka iso taakka olen. Tein aika ison uhrauksen, ja vielä jonkin verran tuntuu olo tyhjältä. Muisti on tosin palannut, alan jälleen tuntemaan itseäni itsekseni.


Elämä kiinnostaa, olen hiljaisempi, voivat syyttää itseänsä, jos uusi vaisuhko seurani ei enää kiinnosta. Sama nappi jota käytin teini-iässä, hiljentää minut omiin oloihin ja kiinnostuksen kohteisiin. Olen silti kiinnostunut ihmisistä, ja seurasta, puhun vain tavallista vähemmän.

Olenko vieläkään riittävä vai eteninkö liian nopeaa rotkon yli Teidän luoksenne ja sieltä takaisin?

Varo mitä toivot, se voi toteutua_
ShutUp 50mg

Se jolla on potentiaalia - lähtee

Ei oo viikko edennyt hyvin. Äiti hankki uudet kengät kirppikseltä 15 eurolla ja rikkoi jalat ruville. Hain uudet kengät kenkäkaupasta. Hinta oli jotain 150e. Hyvinvoivalla Suomen kansalaisella pitää olla vähintään 10 paria kenkiä. Juu. Ja rahastukseksi menee jos kenkiä huoltaa, joten haen mielummin uudet.

En voi valittaa; on kuntosalikengät, crocsit, sandaalit kylppäriin, perus nahkaiset nauhakengät ja sit äsken goretex-malliset märän talven kengät.

Ostin itselleni viikonloppujuomaksi Coca-Cola zeron ja herkuiksi taffelin suolapähkinöitä. Olis tehnyt mieli ottaa snickers, mutta kärsin migreenistä. Ja artriittisista nivelvaivoista myös. Ollaan epäilty fibromyalgiaa. En henno kuitenkaan luottaa Terveyskeskuslääkärien apuun, eikä TAYSin neurologin polikaan ole hyvillään hoitovirheiden ja mun tilanteen vakavuuden vuoksi mitenkään avoin myöskään terveysaseman hoitsujen ja lääkärien pätevyyteen.

Sokeriton cokis auttaa migreeniin. Ja mahaongelmiin ja nivelkipuihin. Jollekin auttaa rentoutumiseen bisse, mulle auttaa cokis ja pähkinäpussi.

On ollut hakee fiilis. Paras ystäväni on sairastunut aivosyöpään. Ei saa suihkutushoitoa tai leikkausta, vaan tabletteina. Haluun hänet jäävän eloon. Olemme tunteneet toisemme siitä asti kun olin 13 ja hän 16. Olimme yläasteella. Sitä ennen mulla ei ole ollut pysyviä ystäviä missään. Itkin alkuviikosta, vaikkei ystäväni ole kuollut. Mutta tätä ennen eräs toinen ystäväni menehtyi aivokuolemaan lääkemarihuanan aiheuttaman turvonneisiin aivoihin, sit sydän ei enää lyöny.

Oon ollut hiljaa, ehkä siks ku menetys masentaa. Hain lapsuusajan masennuslääkkeet takas käyttöön, koska en pystynyt nukkumaan. Mut silti, kun kuulin kaverin syövästä, se oli kuin isku rintaan. Ei taas!

Mummo kuoli syöpään kun olin 10, oli tapellut uudestaan ja uudestaan syöpää vastaan. Tuli takaisin entistä pahempana. Sit vei hänet. Nukkui pois. Ja mä vieläpä ajattelin sitä ennen, että kohta se mummo tulee kotiin vaarin luo ja kaikki on taas hyvin. Se käveli aluksi, istui, pian se ei pystynyt istumaankaan, sit se vaan nukkui ja mumisi. Kunnes ei saanu mitään selvää. Se kuihtui terveen pyöreästä kiharatukkaisesta naisesta laihaksi. Kuoli marraskuun 6 päivänä, ennen 70-vuotisjuhliaan, jotka olis ollut joulun jälkeen. Isä musertui. Ja näin sen surun kaikilla isän sisaruksilla ja vaarilla. 

Mä en voi uskoa tätä, en vaan voi, kun kaikki mikä on tullu lähtee heti. 

Vihanteen viemää chapter I

Oli kivaa tiistaina, tapasin erityisopettajani Skypessä. Kerroin hänelle fyysisen tapahtumasta tulleesta traumallisesta afasiasta (puhe/kielellinen häiriö/rappeuma) ja amnesiasta (=muistinmenetys). Ja osasi auttaa. Haaveeni aloittaa lukio ja myös saavuttaa huippupisteet, vaurioista huolimatta, on suuri. Viime vuonna huomasin, ettei lukiot ja ammattikoulut tue oikeasti "ohjaten" erityisihmisiä opiskelussa, olettavat vaan, että kun näytät ja vaikutat normaalilta, puhut ja kävelet ilman tukea, niin olet edellytetty oppimaan ja tekemään kaikki myös vaivattomasti heti. Oliskin.

Mua hävetti, kun jouduin sairaalaan usea vuosi sitten. Menetin puhekykyni ja muistini, kun olin 7 minuuttia kuolleena, erään lääkkeen takia. Menetin puhekykyni ja kykyni ymmärtää sanoja. Se toi häpeää, halusin olla yksin. Se masensi kun en pystynyt edes hymyilemään tai puhumaan.

Vuosi eteenpäin ja aloitin ammattikoulun. Aattelin että hanttihomma avaa ovet työelämään, kävi toisin, opettajahan moitti mua siitä että en hymyile tai puhu ja antoi yhden numeron alemman numeron näistä (viimeinen kritiikki oli hitaudesta ja huonosta muistista). Olisi tehnyt mieli sanoa että kuole sinä aineisiin useaksi minuutiksi, hitaasti, kivuliaasti ja varmasti, ja yritä parantua sillä aikaa kun muut arvostelee sua.

On mua aiemminkin moitittu siitä että sairastelen. Luulevat että se on psyykkistä kipua. Myöhemmin tuli dna-testi joka paljasti Schinzelin oireyhtymän. Lihas/nivel/luustollinen aineenvaihduntahäiriö ja fyysinen kasvuhäiriö. Tajusin tilanteen vakavuuden ja ajattelin, että tämä terveysstatus/ulkonäkö-rasismi jopa työelämässä on jo nähty. Aika siirtyä vaihteeksi teoreettisiin opintoihin, jos keho ei palaudu {normaalille} tasolle sormea napsauttamalla eikä ole ihannetyöntekijän näköinen.

Viime vuonna yritin aloittaa lukiota, mutta erityisopettaja sanoi että tekee erityisvaikeustestit mutta ei ole siellä auttamassa hakemaan opiskelutekniikkaa. Koulussa oli aineita, ja opetukset olivat kahdesti viikossa. Nopeasti mentiin, ja arvaa pysyinkö perässä kun opettaja puhui? En. En ymmärtänyt mitä opettaja puhui. Yritin kuitenkin selvitä tunneista. Ei tullut mitään. Sitten yritin kokeilla äidinkieliä (ruotsi, suomi ja englanti). En ymmärtänyt. Sain englannista 6, koska kielioppi kusee. Kyllä turhautti, lintsasin viimeisiltä tunneilta, kun tuntui että kukaan ei auta. Tyyliin koko koulu nauroi ja passiivisesti leimasi, ja hei aikuiset ihmiset. Sain sieltä kyllä pari kaveria, jotka on mukavia ja lähes samat elämäntarinat käyneet läpi kuin meikä. Tosin nekään ei mitään menestyjiä olleet ja kävivät kursseilla kuin sivistävänä toimintaterapiana.

Mä en halunnut syrjintää, joten ajattelin, että alan opiskelemaan netissä niitä kursseja omaan tahtiin ja omassa tilassa. En kestä enää syrjintää. Olen erilainen, niin on muutkin käytännössä. Jokaisesta löytyy huono puoli ja viallinen osa. Kaikki ei ole syntyneet pyhästä neitseestä.

Näytän toki normaalilta. Mutta... naiivilta. Ihmiset, jotka eivät tunne mua täysin, eikä heitä huvita kiinnostaa, koska ovat mahdollisesti päättäneet että eivät usko minua eivätkä todennäköisesti halua ymmärtääkään, kuvaavat mua naiiviksi tai keskenkasvuiseksi lähinnä ulkokuoren ja puhetyylini vuoksi. Ulkokuoren vuoksi, se että näyttää alaikäiseltä ja ÄO luullaan olevan tyhmän blondin tasolla, on yleensä ollut syynä että koko koulu on yksinkertaisesti päättänyt alistaa, alentaa ja syrjiä mua. Siitä asti kun täytin 7 ja aloitin koulun. Vitsejä ja iltasatuja mun ja muiden friikkien ulkonäöstä ja puhetyylistä riittää vaikka koko maailmalle jaettavaksi. Tulethan toki kysymään multa itseltäni ja muilta friikeiltä, miten se satu menikään. Asia ei ole kuitenkaan noin mustavalkoinen, että vanhemmat ja yhteiskunta tekivät virheen kun jättivät Quasimodon eloon.

Tässä sitä ollaan, yritän astua pienin askelin eteenpäin kohti sisäistä itseäni. Nykyään valitsen kaverit huolella. Tulee joskus mieleen että ihmiset syrjii samalla tavalla kuin mua aiemmin lapsena - jos kerron, mitä todella tapahtuu.

Nykyään kerron suoraan, että olen usein sairas, enkä halua puhua siitä, ja sitten kun olen vihdoin terve ja hyvin nukkunut, puhun. Mutta se tapahtuu harvoin, täydellinen parantuminen siis.
Negatiiviset tunteet ja sattumat satuttaa ja kuormittaa opettajia, työnantajia sekä antaa asiakkaille huonoa kuvaa firmasta ja tuotannon työntekijöistä, jonka vuoksi syrjittyjä ihmisiä kuin rangaistuksena väkisin ohjataan nappeja syömään. Ja sitten tilataan halpoja työntekijöitä vuokratyömaalle "orjiksi" Aasiasta, Afrikasta ja Itä-Euroopasta, koska siellä heille maksetaan palkkaa vähemmän ja heitä on helpompi huijata ja alistaa. Ovat myös nopeampia, virheettömiä, kauniimpia, hymyilevämpiä työntekijöitä kuin suomalaiset.

Suomessa on huono koulutussysteemi (ja kehutaan maailmalla, että maailman parhain) ja työrasismia, mikä ajaa mut tuon teoreettisen opiskelun äärelle. Laudatur-tutkinnot vetää muutenkin puoleensa enemmän kuin 800 000 euron laina koulutarvikkeiden ja univormujen vuoksi suosikkiammattia kohti. Lukio on halvempi vaihtoehto.

Sitten ammatista, minua kiinnostaisi opiskella ammatti, joka on ilmaisutaidetta. Mutta jos ei ole varma mitä tekee työkseen, ja miten haluaa elää onnellisesti, työnsä, perheensä, taloutensa ja identiteettinsä kanssa, niin opiskelen monta ammattia. Ainut huono puoli on se, että Suomessa saa opiskella amk-tutkintoon vain yhden ammatin itselleen.

Jos Suomessa keskituloisen ihannetulot on 5000 euroa kuukaudessa, joka on suositusten edellytys että saa tulevaisuudessa töitä muualtakin - tai että sosiaalisessa mediassa on todisteita myyvästä ekstroverttiudesta, eli yli 5000 seuraajaa ja yli sata tykkäystä per kuva, niin opiskelen sit suosiolla lukion ja tähtään korkealle kaikkiin ammatteihin. Diplomit käteen, mitali kaulaan, pokaali nenän eteen ja ovet auki-asenteella.

Tärkeintä on rikkoa rajoja yhteiskunnan 'normal people disorder' -ilmiötä vastaan, ja aattelin tehdä sen kunnolla. Jos vammautunut puhevikainen on naurettava näky, niin tehdään mahdottomasta ennätys. Ja nyt kun voin opiskella kotona, ilman kiusaamista, voin tehdä sen rauhassa ilman lannistavia häiriötekijöitä.

Kiittäen, 

Liian rumaa ollakseen totta

Lärvi kiinni ja unta aivoon

Sain sen minkä halusinkin, elämäni ensimmäisen henkilökortin. Rakkaus itseäni kohtaan on päässyt peilin sisälle asti, että peilikuvani imee mun omaa kuvaani niin että omahyväisyyden yli-täytettyjen pisteiden pokaaliakaan ei tarvita.

Pumpattavat sponssattavat Kardashian kopio-Barbarat ja  seksileluprinssit tuhannen ja yhden yön rikkaiden Mid East palatsien Dubaista tönii kilpaa köyhiä ihmisiä kadulla New Core-vaatteet päällä. Todennäköisesti Sosiaalisen Median täydelliset naiset ovat sugar baby'jä ja palauttavat postaamansa rikkaat vaatteet takaisin Zalandoon.


Kärsimyksen syy rikkoi rajani. Jouduin käymään sairaalassa muutama päivä sitten. Sain panacodiin reseptin, kun selkä oli niin jännittynyt ja kipeä, että tarvitsi opioideja. Hävettää kuitenkin ja nolottaa myöntää, että olen kaveripiirien sallittu 'narkkari', tosin mielummin ottaisin lisäravinteet, jotka tukisi mun parantumista positiivisesti. Ja sitä neurologi suositteleekin, katkaista pillerikierre, kun migreeni ja nivelkystat on rauhoittuneet ja nukun edes sen 15h päivässä. Luonnollisesti ja vaivattomasti. Kerran onnistui viime vuonna. Eikä tarvinnut mitään. Mutta uutta epilepsia lääkettä nostettiin, ja kierre alkoi uudestaan.

Candida Forte ja l-tryptofaani on auttaneet aiemmin mun pilleririippuvuuden ja immuniteetti-ongelmien katkaisussa. Masennuslääkkeet on kusta, joillekin toimii, ja joillekin ei, ja on mulla pahentanut mun pahaa oloa. Sit ku rahaa tulee tilille, käyn hakemassa nuo lisäravinteet.

[Sitten hiuksista ja kasvojen hoidosta] 

Luin netistä suht uuden villityksen. Tosin se on kestänyt vuoden. Riisivesi-huuhtelun, joka kuorii ja ravitsee ihon sekä hiukset. 

Teinpä oman version Sosiaalisen Median Täydellisten Naisten ihqutuksesta. Tein riisi-vesigeelin riisijauhosta ja laitoin [kosteaan💧😏] lärviin ja hiuksiin maskina. Hiuksissa annoin olla noin viitisen minuuttia päänahan hiusjuurten ja puolipituuksien kohdalla. Lärvissä annoin lojua sen 10 minuuttia.
Pesin hiukset geelillä, hiuksista tullut vähemmän rasvaiset. Tosin käyn pesulla usein, liikahikoilun takia aamusta, joten silläkin on osasyyllistävää osaa ja arpaa hiusten kuntoon.

Naama tuli freshiksi, pehmeämmäksi. Akne kuoriutuu pois hellävaraisesti.

[Kultaista *tun keskitietä askel eteenpäin] 

Luovuin shampoosta taas, vaihdoin sen kokonaan riisijauho-vesigeeliin. Rupesin säästämään rahaa, annoin korttini takavarikkoon. Teippasin puhelimen kamerat, jotta en ottaisi kuvia, kun kerran muistan että personal trainerin+health coachin ohjaama ihannekropan treenaus on pahasti kesken. Ignooraan ongelmat, jotta en jarruta maalin loppukirin tullessa. Unelmana voittaa se keho, jonka kanssa voin harjoitella tanssijan uraa, samoin pysyä erossa sairauskohtauksista ja ikuisen loisen imagosta.

[Haaveilen tekokuitu-lockseista, jotka ompelen myöhemmin kiinni päähän.]

Itsensä hemmottelu kiinnostaa, mutta teen sen hillitysti. Koen, että kaappinarsismin täyttämä sosiaalinen media on pistänyt lopun mun motivaation pyrkiä perfektionismiin. Aloitin meditoinnin, jossa istun hengittäen syvään matolla noin 20 minuuttia, tavallaan opin sen, että oma rauha on saavutettava ja arvottomuuden tunne joka puolella on opittava hyväksymään, ja etsiä kärsimyksille loppu. Ja oppia kieltäytymään ja toimia oman tahdon mukaisesti omaa uraansa ja elämän helpotusta varten.

Jos omaa aikaa, tekemistä ja tilaa ei anneta edes hengittämiselle tai ei pysty käsittelemään tunteita, ei ihme että joku sairastuu dementiaan, masennukseen, bipolaarihäiriöön tai skitsofreniaan.

Viikon tilitykset kehissä,
Xooox you may mind Your bitchness

Tarina naiivista iltasadusta

Näen linkin ravitsemusterapeutin eli terveydenhuollon hyvinvointigurun uutispostauksen, joka ihannoi normaalin ihmisen tapaa aloittaa päivänsä. Aamupala. Nykyään wannabe-sivistyneet ihmiset tutustuvat toisiinsa vaihtamalla aamupalakokemuksensa. Mulle se on yksinkertainen, omena ja 6 pikku kuppia kahvia.

Nyt tuli linkki hyvinvointivaltion ihanteesta, jälleen arvostelu ihanne-kansalaisen aamupalasta. Jees, nyt kun Suomi tulee kuntoon kuntoilun ja itsellensä sopivan, aidon ja oikean ravinnon merkeissä, ihannoidaan ylensyömistä ja lihavuuspositiivisuutta. Tuputus-uutinen

Hoitoalan guru tuputtaa ruokaa. Entä jos ei halua tankata itseensä ruokaa, jos ei kuluta niin paljoa? Ymmärrän, jos hoitajille riittää töitä ja on pakko aivopestä ihmiset ajattelemaan, että he eivät ole ikinä sopivia. Ite syön illalla enemmän, treenin jälkeen.

Joskus menen ravintolaan tai pikaruokalaan, pikaruokalassa tilaan salaatin tai ravintolassa tilaan itselleni sopivan aterian. Mulla on migreeni, se on neurologinen sairaus. Itsestään huolehtiminen ei ole pakkomielteinen paranoidi uskonto. Ymmärrän jos sosiaali-terveysala yrittää keinolla millä hyvänsä saada asiakkaat kääntymään takaisin pahoinvoinnin tavoitteluun. Valehtelu ja aivopesu on taito ja elämäntapa. Pakko saada rahaa ja työtä. Ja asiakkaat masentumaan ja taantumaan.


Se, miten mä elän, se ei helvetissä ole kenenkään asia. Jos terveydenhuoltopalvelut saavat syövän asiakkaan terveestä läsnäolosta itseensä, se on heidän panettelun aihe. Asiakkaat katoaa kun tietävät liikaa.


Kaikkea hyvää Teille,
Ethän välitä mitä muut Sinusta ajattelee,
Et tee mitään väärää jos ajattelet kehoasi kuin temppelinä💫
Pidät huolen itsestäsi ja katsot ettei Sinua harhauteta. Sinussa on potentiaalia, rakasta itseäsi ja hyväksy itsesi ihmisenä. Jumalauta, Sä olet aarre, pidä itseäsi ikuisessa arvossa.

Xooox,
Yksilö

Vikasietotilasta liikkeelle

Kahvia, pari palaa ruisleipää ja herkullinen Granny Smithin omena. Ei varmaan kauheesti tyydytä vieraan katsojan silmää, mutta ainakin sain sen myönnettyä mitä otan aamupalaksi.

Myöhemmin kuntosalille. Joka toinen päivä on personal trainerin virtuaalisesti appsin kautta ohjattu kuntosalitreeni, jossa on painonnostoja ja yhteensä 23 minuuttia aerobista harjoittelua (soutu, kuntopyörä ja crosstraining) ja joka toinen päivä crosstrainingiä 45 min, menisin juoksemaan matolle jos huvittaisi. Kehonkoostumusmittaus tehtiin viime vuonna yhdessä personal trainerin kanssa. Ja pidän sen toistaiseksi omana tietona mihin kokoon pyrin ja mitä olen juuri nyt. Ihmiset voi rauhassa arvostella toisen ulkonäköä, reilusti täyteläisestä "langanlaihaan", olen ollut vuorotellen molempia, mutta tällä kertaa pyydän personal trainerin auttavaa kättä päästäkseni turvallisesti omaan ihannekokooni. Personal trainerit ovat hyviä opettamaan treenaamisessa ja terveystietoisia, nämä eivät pyydä kirjekurssia vaan tapaavat tawixXxet kasvotusten ja treeniä muokataan tilanteen tai omien toiveiden mukaan. Maksan tästä kuntosalista ja henkilökunnan avusta yhteensä 50 euroa. Haaveena olisi tanssijan ammatti ja siviilipalveluksen suorittaminen. Tämä ei ole täydellisyyteen pyrkimistä ja vallanhimoa, vaan lähinnä oman ammatin ja elämän etsimistä.

Olen täysintolerantti viljoille, mutta ruisleipä on mulle kuin pizza; sitä on pakko saada edes kerran kuukaudessa lärviinsä. Tärkkelys/sokeripitoisia ruokiakaan en vedä. Paitsi ehkä vege-jätskejä ja sorbetteja. Pari kertaa viikossa rasvatonta maitorahkaa. Suurimmalta osalta syön viherkasvisruokaa migreenin takia ja välttelen sen vuoksi myös runsassokerisia/tärkkelyksellisiä ruokaa. Alkaa paranemaan elämä kunnolla.

Kun haaveena on hyvä olo, ja epälääkeriippuvuus, ja kivuton elämä, on tavoitteet korkeammalla kuin mun 45% melankolinen mieli. Onneksi en kiinnitä sairaalloisesti huomiota kehoon. Katson peiliin. Sieltä näkyy ihminen, joka on unettomuuden voittanut ja pahimmat migreenikohtaukset selättänyt. Selän lukot on auki ja näytän pirteältä. On vaikea hymyillä peilin edessä, mutta parempaan suuntaan mennään. Kun vihdoin elämässä onnistuu jossakin, edes itsensä huolenpidossa, tulee ilo, melkein itku silmään. Onnistumisen iloa. Se kaikki ei heti näy kunnolla, mutta sitten kun näkyy, voi olla ylpeä itsestänsä.