All in one

 Huomenna mennään rikosuhripäivystykseen kavereiden kanssa ja varaan ajan tehostettuun avohoitoon. En juonut edes lasillista viiniä, ja olo oli kuin turpaan vedetyllä. Viini ei ole mun juttu, ainakaan just nyt. Tosin ei ollut valkoviini vaan ruusuviini, helvetin makeaa. Edellisestä tissuttelusta on puolitoista kuukautta, tosin jaoin oluen kaverin kanssa. Naurattaako?

Poliisi armahti suoraan stalkkeripervon, jonka jopa mun kaverit on nähnyt seuraavan. Noudattaa lakeja asiallisesti, ja heidän mukaansa tyypin kanssa kävi väärinkäsityksiä. Ja paskat. Se on yhdeksän vuotta mua vanhempi, eikä kysynyt multa lupaa riisuutua. Sanoin monta kertaa etten ole kiinnostunut hänestä seksuaalisesti. Mä en ole kävelevä lihapala. Would you stop you sick fuck? No means no. Not now means no. I'm drunk means no. I'm not flirting. 

Minua neuvottiin tekemään rikosilmoituksen ja mitä saan vastalahjaksi. Tuo mies on rikollinen ja huijari. Poliisit eivät toimi niin kuin USA:ssa tai Ruotsissa. 

Maaninen vaihe on perseestä, koko maailma on perseestä, teen ylitöitä, yritän tienata rahaa uusiin 200e kuulokkeisiin. Vituttaa vielä enemmän. En kuule melkein mitään kaverien lainaamilla kuulokkeilla. 

En tiedä mistä pitäisi nauttia, en kykene edes sanomaan mitään kun kaikki puhuu päälle ja heidän asiansa ovat tärkeämpiä. Mikään ei ole omaa, pitää viihdyttää muita. 

DIVAilua kampaajalla

Maanantaina olin menossa kampaajalle, ja kiire tuli, kun hyppäsin kahdesti väärään bussiin.

Ei saisi koskaan myöhästyä kampaajalta. 11.30 aamupäivästä oli aika sinne. Tarkoituksena oli kuivien latvojen leikkuu, moniväricoctail-teos olaplex-hoidolla, jotta uskaltaa kasvattaa ilman täystuhokertaa.Vaaleita liukuväriraitoja ja tummia sekaisin.

Ennen leikkuuta kampaaja-stylisti kertoi suoraan, että mulla on alopecia-infektio (reaktiivinen kaljuuntuminen) päälaen alueella. Tykkäsin kuulla aiheesta. Arvostan kun kampaajat on todella rehellisiä ja mukavia eikä rahasta ylimääräistä "hoitovinkeistä".

Mukava teos tuli. Jaariteltiin vaikka mitä.

Sanoin vaihtaneeni tiuhan shampoopesun riisijauhopesuksi. Siihen hän ei sanonut mitään. En ole ite varma vaikuttaako se päänahkaan vai ei, mutta ei ainakaan kutise shampoollapesun jälestä.


Kampaaja oli mukava ja asiallinen. Arvostan erityisesti rehellisyyttä, josta ei tarvitse maksaa erikseen.


Vähän ennen kello 8 tänään menen suihkuun. Pesen päänahan ja hiustyvet itsetehdyllä riisijauho-vesigeeliseoksella ja huuhtelen pois. Sit curly girl'mäisesti lotraan latvoihin kosteuttavaa hoitoainetta.

Kun paineen alla näkyy tähtii

Kokeilin pitkään aikaan pestä hiuksia hoitavalla shampoolla. Moroccanoil Repair joku. Eihän se tietenkään korjaa mitään, vähentää vain katkeilua ja saastuneisuutta. Huuhtelin hiukset vedellä ja lotrasin Garnier Respons Coconut water hoitoaineella, joka kosteuttaa latvoja.
Tämän jälkeen päänahkaan alkaa sattua, joka yleensä on merkki ihon hiivasyndroomasta.

Hiukset kuivuu nopeaa, yleensä kun olen tottunut nyt kuukauden pesemään sen sijaan riisijauholla ja veden geeliytyvän taikinamaisella sekoituksella päänahan, on hiukset kuivuneet hitaanlaisesti suihkun jälkeen. Olen oppinut kuivamaan hiukset vanhalla t-paidalla, on hellempi tapa verrattuna frotee-pyyhkeeseen. Ymmärrän heti, että shampoon käyttö alkaa olla historiaa. Vaikka tykkään sen salonkimaisesta tuoksusta. Pitääpä siis etsiä riippuvuuden ja hemmottelun lähde muualta, joko voiteista tai tiskiaineista* (läppä tuo jälkimmäinen*). Toki hygienian ja itsestään huolehtiminen on vaadittavaa. Nykyään kun ei kelpaa kenellekään ilman että on täydellinen ja rikas.

Kaverin kanssa käymme läpi mitä masennus on. Itse puran masennusta lukemalla ja kirjoittamalla, aiemmin piirtämällä ja puhumalla** [paskaa**]. Jälkimmäistä en henno tehdä enää, ja rankaisen itseäni erakoitumalla. Ja siitä ei käytännössä tule ikinä loppua. Kaveri tekee nyt sitä, mitä aiemmin tein, olen iloinen, kun hän jaksaa purkaa terveellä tavalla asioitansa paperille. Toivon, että itseäni jonain päivänä kiinnostaisi itseni kehittäminen. Siinä vain kestää, aloitin juuri masennuslääkkeiden syönnin, ja alkaa vaikuttaa varsinaisesti kokonaan. Olen tavallista hiljaisempi, jos en käyttäisi masennuslääkkeitä, valitus ja paskanjauhanta jatkuisi, ja kuulisin koko ajan kuinka iso taakka olen. Tein aika ison uhrauksen, ja vielä jonkin verran tuntuu olo tyhjältä. Muisti on tosin palannut, alan jälleen tuntemaan itseäni itsekseni.


Elämä kiinnostaa, olen hiljaisempi, voivat syyttää itseänsä, jos uusi vaisuhko seurani ei enää kiinnosta. Sama nappi jota käytin teini-iässä, hiljentää minut omiin oloihin ja kiinnostuksen kohteisiin. Olen silti kiinnostunut ihmisistä, ja seurasta, puhun vain tavallista vähemmän.

Olenko vieläkään riittävä vai eteninkö liian nopeaa rotkon yli Teidän luoksenne ja sieltä takaisin?

Varo mitä toivot, se voi toteutua_
ShutUp 50mg

Itseinho - karu totuus itsesi hyväksynnästä

Oon aina ollut jonkin tasoinen masokisti, epätoivoisena heittäydyin seuraan joka satutti myöhemmin. Näin tapahtui aina automaattisesti. Ja sekin johtui kuulemma huonosta isäsuhteesta, tämän on mun äiti paljastanut. Isä ei vieläkään hyväksy mua, enkä myöskään minä itse. Haluaisin olla normaali, en vaan voi muuttua miksi muut mua yrittää vertailla parempiin ihmisiin.

Pahemmin olen vertaillut itseäni mun ystäviin, jotka ihme kyllä pysyy ja jotkut hyväksyy mut ihmisenä, vaikka todistele koko ajan, että tutustukaa saatana muhun ensiks, ennen ku alatte pitämään ja myöhemmin ehkä haukkumaan kun en olekaan sitä mitä aluksi odotitte. Terkuin, usein jätetty yksin, kun olenkin yhtäkkiä negatiivisella kaudella ja kaikki menee päin persettä.

En pysty hyväksymään itseäni ihmisenä, vertailen itseäni muihin. Mielessäni kummittelee menneisyyden haamut kiusaamisista, mustamaalaamisesta, ja nimittelystä, pilkkanaurusta julkisesti ja seläntakana. Isän ironiset haukkumasanat, en olekaan sitä mitä hän odotti ja ehdotti. Noh, sille löytyy selitys, ei hän ikinä ollut kotona, paitsi viikonloppuisin. Kun kasvoin teiniksi, isä ei tehnyt muuta kuin nimitteli ja vertaili jopa paljon nuorempiin ja muka fiksumpiin tuttuihin lapsiin.

Myöhemmin 17-vuotiaana sain diagnoosiksi epätyypillinen autismi, siihen kuuluu passiiviset sosiaaliset taidot, ja voimakas itsenäistyminen. Ja muka oudot kiinnostuksen kohteet, mielestäni tanssiharrastuksessa ei ole mitään friikkiä, musiikin teossakaan ei ole, eikä laulamisessa tai räppäämisessä, kuntosali on aina ollut "trendikästä", syön miten syön, olen perinteinen ysäriskidi-joka mielummin mesettää tai lähettää viestejä, lukee kirjoja ja informaatiota kaikesta mikä kiinnostaa, siinä ei oo mitään neuroottista tai piilovittuilua. Mietin onko isä kateellinen vai vittuileeko huvikseen, kuitenkin veljiltä ja äidiltä saan kuulla että mun harrastukset ja lukiojuttu ihastuttaa heitä ja motivoi. Mitä motivoitavaa muka tässä on, mä vaan teen mitä ite tykkään. Ei siinä mitään ihmeellistä oo.

Asunto on kaikin puolin siisti, puhtaus ja vähäinen tavaramäärä pitää mielen rauhallisena ja tunne-elämän vapaana. Se on tavoite. Ruuanlaitto sujuu. En tarvi apua. Mitä nyt viikkaan tavaroita, pyyhkeistä lakanoihin, vaatemäärä, takit on henkarissa kaapissa. Samoin kirjat on kaapissa, en tarvi hyllyä erikseen muistuttamaan mitä täytyy lukea. Ja milloin siivoan hyllyn.

Asunto on täynnä mattoja. En tykkää nähdä kaljua lattiaa ja tuntea kylmää matotusta. Joten ostettiin paljon mattoja. Ne on helppo imuroida kerran tai kahdesti viikossa. Joskus keittiöstä pestään lattiat, kun tarvitaan.

Lukion voin suorittaa yksin, voin opiskella kotona tai missä huvittaa. Mun ei tarvi sietää pahaa oloa, naurua seläntakana, vain siksi että näytän friikiltä. Ei jaksa kiinnostaa enää itsetuhoisuus ja jopa opettajien vittuilu ja vertaaminen mua muihin, kun otin masennuslääkkeen käyttöön. Hymyilykin tuntuu joltakin, saan euforiaa mielenkiinnon kohteista ja sarkastisista vitseistä, joita tahallani lauon sinne tänne. Se on mun tapa selvitä elämästä ja ongelmista.

miljoonas huomionhuorausotsikko

Vihaajat vihaa, rakastajat...[ tekee sitä ja tätä.] Meen mutsille, ostin 5-vuotiaalle ihanalle äpäräsiskolle mukin etukäteen jossa luki "Girl boss". On kova huutamaan ja wannabe-komentelemaan äitiä. Ja kummatkin saa raivareita kotona, kylässä ja milloin missäkin, ja mistäkin syystä. Ainakin se sanoo sanottavansa ylpeänä ääneen ilman sen ihmeemmin salaten vaisuna. Varmaan oppinut osittain pää_idoliltaan eli multa. Viime kerralla kysyi suoraan että etkö olekaan lapsi. Sanoin että olen aikuinen, jolla on kasvuhäiriö. Se meni heti hiljaiseksi ja niin meni mun pikkuveljetkin vieressä. Ensimmäistä kertaa kuulivat tämän uutisen. Sit sanoin äidille että tullut ilmi geeniverinäytteestä. Ja odotan seuraavaa ilmaista verikoetta.

Äiti ei oo kertonut muille asiasta, miten se vaikuttaa mun elämään näin yleisesti, muuten kuin ikää kysytään jopa energiajuomien ostamisesta. En antanut lupaa kertoa siitä, en halua huolestuttaa mun veljiä mitenkään. Heillä kun on vielä elämä edessä.

Reppu meni rikki. Ostin uuden ja tilavan, 35 litran tilava retkeilyreppu clas ohlson'liikkeestä. On vaikea löytää ehjänä pysyvää edullista kamaa. Syy miksi Kardashian wannabe-lifestyle TV sarja ja blogit myyvät. Ideana on toki länsimaissa rahastaa köyhiltä ja sairailta ne viimeisetkin toivot. Pyrin konmarittamaan käytännönläheisesti, ilman että tulee hankittua mitään turhaa ja ilman että tarvii juosta iänikuisessa oravanpyörässä itsesabotoiden melkein kaikkea. 3 vuotta elämäntapana.

Luovuin jopa shampoosta. Vaihdoin curly girl'in tapaan sen hoitoaine-pesuun, tosin tein siitä oman tyylisen version. Liotin märissä hiuksissa Garnier respons kosteuttavaa kookosvesi-coctailta jotain 8 minuuttia. Sit kampasin pois suihkun alla. Sit laitoin kikkareeksi loppuhoitoainejäämien päälle hiusten päänahkaan ja tyviin. Annoin olla jotain 3 minuuttia ja kampasin massa maisen savicoctailin pois. Ei jäänyt rasvakerrosta lillumaan päähän. Uusi rituaali opeteltu, hidas mutta kiva. Ainakin pidän hillitysti huolta itsestäni. Eikä tarvi paljoa tuhlata shampooseen. Kuin pesu ehkä maksimissaan kerran kuussa.

Tämä kaikki pitäisi opettaa rutiiniksi tälle mun siskolle tulevaisuudessa elämän helpotukseksi, joka vihaa sydämensä pohjasta suihkussa käyntiä. Innokas raivonpuuskan näyttäjä. Ihana kuitenkin.

Se on semmonen tumma ja tulinen ilopilleri. Vaikea olla rakastamatta.

Nään sen lauantaina. En anna mukia ennen ku se täyttää 11. 6 vuotta venaan ja annan mukin lahjaksi.
Saa tapella rauhassa äidin kanssa sen käytöstä sitten myöhemmin.


Bla bla bla, kiva tunnelma, saan olla oma itseni
Niin kuin yleensä, ei tarvi varoa omaa etikettiä. Paitsi tietyissä tilanteissa.
Ihannoin suorapuheisuutta ja rehellisyyttä, jos se tulee heti eikä sitten vasta miljoonan vuoden päästä, kun olen tehnyt tietämättäni jotain 'pahaa'. Kaikkihan mut tuntee. Ja mun pimeän huumorintajun, toivon että kukaan ei ota itteensä mun aivoraiskauksia.

Vituttaa...

Jokainen särkynyt osa rakastaa Sinua

Eräs ihminen, jonka nimeä en sano ääneen, tai kirjaa muistiin, oli mulle kuin sisarus, jota en käytännössä koskaan kokenut. Perheeni oli rikki, olen saanut perheenjäseniä paikoista sen jälkeen kun sukulaiset päättivät kuppikunnittaa meikäläisen Quasimodon muottiin. Ihmiset, jotka eivät saaneet aikaansa olla läsnä mun elämässä, auttoivat tavalla, jotka tuntui kauhealta. En voi kuitenkaan tuomita heitä siitä, että miten media opastaa valtaväestöä seuraamaan negatiivisia uutisia uusholokausti-vähemmistöön kuuluvista loisista ja syöpäläisistä.

Se on tunne, yritän puhua, mutta ihmiset ei saa aikaan kuunnella loppuun asioita kun heitä ei kiinnosta yksilön kokemus, vaan liittää heidät tiettyyn muottiin.


Aloitan kertomalla eräästä toisesta ihmisestä, joka on paljon nuorempi teinityttö. Hän kysyy miten menee, mä vastaan rehellisesti ja suoraan, hyvin, mun migreenin takia en voi ulkoilla paljoa ja mä saan uudet piilolinssit, kun lasit on kuluneet rikki. Sitten tämä vastaa, että juu, mun sisko kans käyttää laseja, kun on kanssa nenä kiinni puhelimessa. Tyttö oli maahanmuuttaja, eikä ymmärtänyt että geenitkin voi aiheuttaa perinnöllisiä poikkeavuuksia, kaikkeen ei tarvitse syytä ja seurausta.

Sanoin tälle huvittavan vertauskuvan, mun äidin ja isoäidin aikana ei ollut tietokoneita tai älypuhelimia, paitsi vain ylilääkäreillä, ja he saivat silti lasit. Samoin sairaudet, jotka periytyy, ei jumalauta. Puhun migreenistä, muille ihmisille se tarkoittaa ahdistusta, stressiä ja päänsärkyä. Lääkärikin neurologian polilla yrittää selittää muille jotka ovat valinneet etteivät halua ymmärtää, että se on fyysinen ongelma, vaikka se ei ole rutto. Siis ei helvetti. Ihmiset vaan kommentoi, älä ajattele liikaa, niin epilepsiakohtaukset ja migreeni ei tule. Ei ihan noin yksinkertaista. Syöpäkin voi periytyä geenien kautta ja muut riskit. "älä ajattele, niin et saa epilepsiakohtausta", okei, elikkä mä siis päätän milloin epilepsiakohtaus tulee ja milloin migreenikohtaus ja nivelkivut alkaa. Miten tyhmiä ihmiset on.

Se on totta, että kun katsot aurinkoon, tulet sokeaksi. Ja kun sulla on käytössä tietokone, iPad/tabletti tai älypuhelin, silmät rasittuu. Mutta geneettiset sairaudet ei ole aina itse aiheutettuja. Tulette Suomeen (Lähi-)Idästä, Afrikasta tai jostakin Altain läheltä katsomaan, kun joku on sairas ja kerrotte syyn mitä hän tekee väärin. Vaikka ette tunne koko henkilön sukuhistoriaa. Aikuiset ja nuoret ihmiset. Tiedän, että välitätte ja väitätte ymmärtävänne mistä kenenkin vamma, sairaus tai ongelma johtuu. Jonkun tietyn ilmiön takia yleistätte. Tietenkin, kun olette köyhästä tuottavista maista kotoisin, ja sairaat lapset abortoidaan heti kun saadaan tieto siitä.

Sitten siitä tyypistä, joka oli minulle tärkeä ja rakas siinä missä muutkin. En voi muuttaa mun mielialaa paremmaksi. Se on harmi, kun olen loukannut erehdyksessä ihmistä ja hänen valintojaan. Mutta mä en päätä mun itsemurha-fantasioista, jotka pitää mua toisinaan öisinkin hereillä. On helppo erakoitua, kun on opetettu siihen, että olet vaivaksi, jos ruokit negatiivista ajattelua tai vierailet jonkun luona liian usein tai lähetät viestiä, soitat muille tms.

Olen tyypillinen ysäri-skidi, joka mielellään lähettelee viestiä ennemmin kuin soittaa, kun ihmiset osaa lukea ja ovat helvetin kiireisiä muistamaan mitä muut ihmiset sanoo, olen se toivoton tapaus jonka asioita ei muisteta. Vaan en kehtaa tapailla ihmisiä tai soittaa. En uskalla tehdä mitään.

Ensi viikolla lääkäriaika, haaveilen masennuslääkkeiden uuskäytöstä, koska en mielelläni haluaisi herätä uuteen päivään. Kaikki mustamaalaa mua mun sairauksien takia. Ja nyt vielä tämä mun ongelma. Olis niin kiva, jos joku lopettaisi mun pahan olon ja ikuisen syyllisyydentunteen.

Ulkokullatut koristeet

[Rakas lukija, minun ei ole tarkoitus pelotella Sinua. Olen vain sivustakatsoja ja tarkkailija, ja kerron vain mitä tämä on, jos päätät ymmärtää väärin, ja analysoida tämän postauksen vainoharhaisuudeksi, voit poistua jo nyt tältä sivulta^^] 

ALIMMAN TYÖVÄENLUOKAN SYRJINTÄ ALKAA PERHEISTÄ, JOISSA MORAALILLA, KORKEILLA TULOILLA JA OMALLA EGOLLA ON PÄÄMÄÄRÄNSÄ💯

Talent/luonnonlahjakkuus/syntyessään hiottu timantti-menestystarina aloitetaan Suomessa jo 8-vuotiaana, mitä näin erään väliaikaisen läheisen tuttavan perheessä. 8-vuotias poika laitettiin ratsastustallin kesätöihin myymään limuja ja mansikoita kaverinsa kanssa. Mitä tunsin poikaa hyvin ja näin vierestä mitä sen elämä oli, vanhemmat yli keskiluokan sijoittajia ja pätijöitä. Näin myös sen tiukan kasvatuksen, ja mistä kaikesta se lapsi jäi paitsi. Suretti. Hänelle ei koskaan kerrottu miksi hän tekee töitä, miksi vanhemmat ja kaikki perheenjäsenet keräilee S-kanavan yhteistilille bonuksia. Siinä oli jotain sairasta, joka hirvitti muakin. Tuli mieleen oma lapsuus, tosin mua ei koskaan päästetty kesätöihin. Lähinnä siksi koska vanhemmat häpesi mua.

Tuosta tuli mieleen tarina Siddhartha Gautamasta, kuninkaallisen perheen pojasta, jolle ei kerrottu julmasta maailmasta, vaan tyrkytettiin vain sitä täydellistä ja eliittiä. Mutta sitten Siddhartha meni salaa palatsin muurien ulkopuolelle ja järkyttyi näkemästään. Ja ryhtyi munkiksi, eli ilman rahaa, vaurautta, ja etsi vastauksia miksi muut saavat kärsiä ja kuolla sairauksiinsa.

Tosin tämä perheen pieni poika oli myös älykäs, usein tuli kysymään minulta jotain, jos ei ymmärtänyt miksi kaikki on niin pikkutarkkaa.
Mua säälitti tilanne, koska hänelle ei kerrottu mitään. Ja osittain raivostutti myös sisältä. Ja se vanhempien kylmä suhtautuminen lapsen kasvamiseen. Tuli joskus kysymään myös multa miksi häntä ei päästetä kavereille, ja miksi hänet viedään vain brändättyihin paikkoihin, missä koko perhe käy jäsenenä kampaamossa, kuntosalilla, shoppailemassa ja bla bla bla. Tiesin kuitenkin, että tämä on joku sisäpiirin osake-juttu. Kiva kun joku harjoittelee sitä ja menestyy siinä, mutta tämä on sairasta. En tiedä miksi.

[Itse kasvoin köyhässä perheessä, sain kuitenkin elää lapsuutta sen 9-vuotiaaksi asti. Mutta sitten alkoi ylämäki. Ponnistelu ei auttanut, paitsi kun muutettiin kaupunkiin.]

Sanotaan nyt vaikka näin, tämä lapsi ei saa elää enää lapsuutta. Kun se toivoo jotain joululahjaksi, se saa lahjaksi isänsä yrityksen pienoismalli-leluja. Ja missä lukee sen yrityksen nimi esim. mönkijässä, motocross...
Hänelle tyrkytetään töitä, koska perhe on rikas ja haluaa hyödyntää sisäpiirin työsuhteiden antamaa kokemusta ja egoa. Mietin mitä helvettiä.

Mä en tiedä mikä tässä on sairaampaa, se, että lapsi ei saa kasvaa lapsena, vai se että vanhemmat on pro matrix-elitistejä. Ainakin huomasi sen, että perheen poika ei itse ajatellut yhtä itsekkäästi ja dollarin/100k tykkäyksen ja 500k seuraajan kuvat silmissä.


Toivon, että poika kasvaa henkisesti fiksummaksi kuin tämän vanhemmat. Ja saa seurata omia kiinnostuksenkohteitaan ilman paineita.


Hyvää tiistaita kaikille,
Xooox

Vihanteen viemää chapter I

Oli kivaa tiistaina, tapasin erityisopettajani Skypessä. Kerroin hänelle fyysisen tapahtumasta tulleesta traumallisesta afasiasta (puhe/kielellinen häiriö/rappeuma) ja amnesiasta (=muistinmenetys). Ja osasi auttaa. Haaveeni aloittaa lukio ja myös saavuttaa huippupisteet, vaurioista huolimatta, on suuri. Viime vuonna huomasin, ettei lukiot ja ammattikoulut tue oikeasti "ohjaten" erityisihmisiä opiskelussa, olettavat vaan, että kun näytät ja vaikutat normaalilta, puhut ja kävelet ilman tukea, niin olet edellytetty oppimaan ja tekemään kaikki myös vaivattomasti heti. Oliskin.

Mua hävetti, kun jouduin sairaalaan usea vuosi sitten. Menetin puhekykyni ja muistini, kun olin 7 minuuttia kuolleena, erään lääkkeen takia. Menetin puhekykyni ja kykyni ymmärtää sanoja. Se toi häpeää, halusin olla yksin. Se masensi kun en pystynyt edes hymyilemään tai puhumaan.

Vuosi eteenpäin ja aloitin ammattikoulun. Aattelin että hanttihomma avaa ovet työelämään, kävi toisin, opettajahan moitti mua siitä että en hymyile tai puhu ja antoi yhden numeron alemman numeron näistä (viimeinen kritiikki oli hitaudesta ja huonosta muistista). Olisi tehnyt mieli sanoa että kuole sinä aineisiin useaksi minuutiksi, hitaasti, kivuliaasti ja varmasti, ja yritä parantua sillä aikaa kun muut arvostelee sua.

On mua aiemminkin moitittu siitä että sairastelen. Luulevat että se on psyykkistä kipua. Myöhemmin tuli dna-testi joka paljasti Schinzelin oireyhtymän. Lihas/nivel/luustollinen aineenvaihduntahäiriö ja fyysinen kasvuhäiriö. Tajusin tilanteen vakavuuden ja ajattelin, että tämä terveysstatus/ulkonäkö-rasismi jopa työelämässä on jo nähty. Aika siirtyä vaihteeksi teoreettisiin opintoihin, jos keho ei palaudu {normaalille} tasolle sormea napsauttamalla eikä ole ihannetyöntekijän näköinen.

Viime vuonna yritin aloittaa lukiota, mutta erityisopettaja sanoi että tekee erityisvaikeustestit mutta ei ole siellä auttamassa hakemaan opiskelutekniikkaa. Koulussa oli aineita, ja opetukset olivat kahdesti viikossa. Nopeasti mentiin, ja arvaa pysyinkö perässä kun opettaja puhui? En. En ymmärtänyt mitä opettaja puhui. Yritin kuitenkin selvitä tunneista. Ei tullut mitään. Sitten yritin kokeilla äidinkieliä (ruotsi, suomi ja englanti). En ymmärtänyt. Sain englannista 6, koska kielioppi kusee. Kyllä turhautti, lintsasin viimeisiltä tunneilta, kun tuntui että kukaan ei auta. Tyyliin koko koulu nauroi ja passiivisesti leimasi, ja hei aikuiset ihmiset. Sain sieltä kyllä pari kaveria, jotka on mukavia ja lähes samat elämäntarinat käyneet läpi kuin meikä. Tosin nekään ei mitään menestyjiä olleet ja kävivät kursseilla kuin sivistävänä toimintaterapiana.

Mä en halunnut syrjintää, joten ajattelin, että alan opiskelemaan netissä niitä kursseja omaan tahtiin ja omassa tilassa. En kestä enää syrjintää. Olen erilainen, niin on muutkin käytännössä. Jokaisesta löytyy huono puoli ja viallinen osa. Kaikki ei ole syntyneet pyhästä neitseestä.

Näytän toki normaalilta. Mutta... naiivilta. Ihmiset, jotka eivät tunne mua täysin, eikä heitä huvita kiinnostaa, koska ovat mahdollisesti päättäneet että eivät usko minua eivätkä todennäköisesti halua ymmärtääkään, kuvaavat mua naiiviksi tai keskenkasvuiseksi lähinnä ulkokuoren ja puhetyylini vuoksi. Ulkokuoren vuoksi, se että näyttää alaikäiseltä ja ÄO luullaan olevan tyhmän blondin tasolla, on yleensä ollut syynä että koko koulu on yksinkertaisesti päättänyt alistaa, alentaa ja syrjiä mua. Siitä asti kun täytin 7 ja aloitin koulun. Vitsejä ja iltasatuja mun ja muiden friikkien ulkonäöstä ja puhetyylistä riittää vaikka koko maailmalle jaettavaksi. Tulethan toki kysymään multa itseltäni ja muilta friikeiltä, miten se satu menikään. Asia ei ole kuitenkaan noin mustavalkoinen, että vanhemmat ja yhteiskunta tekivät virheen kun jättivät Quasimodon eloon.

Tässä sitä ollaan, yritän astua pienin askelin eteenpäin kohti sisäistä itseäni. Nykyään valitsen kaverit huolella. Tulee joskus mieleen että ihmiset syrjii samalla tavalla kuin mua aiemmin lapsena - jos kerron, mitä todella tapahtuu.

Nykyään kerron suoraan, että olen usein sairas, enkä halua puhua siitä, ja sitten kun olen vihdoin terve ja hyvin nukkunut, puhun. Mutta se tapahtuu harvoin, täydellinen parantuminen siis.
Negatiiviset tunteet ja sattumat satuttaa ja kuormittaa opettajia, työnantajia sekä antaa asiakkaille huonoa kuvaa firmasta ja tuotannon työntekijöistä, jonka vuoksi syrjittyjä ihmisiä kuin rangaistuksena väkisin ohjataan nappeja syömään. Ja sitten tilataan halpoja työntekijöitä vuokratyömaalle "orjiksi" Aasiasta, Afrikasta ja Itä-Euroopasta, koska siellä heille maksetaan palkkaa vähemmän ja heitä on helpompi huijata ja alistaa. Ovat myös nopeampia, virheettömiä, kauniimpia, hymyilevämpiä työntekijöitä kuin suomalaiset.

Suomessa on huono koulutussysteemi (ja kehutaan maailmalla, että maailman parhain) ja työrasismia, mikä ajaa mut tuon teoreettisen opiskelun äärelle. Laudatur-tutkinnot vetää muutenkin puoleensa enemmän kuin 800 000 euron laina koulutarvikkeiden ja univormujen vuoksi suosikkiammattia kohti. Lukio on halvempi vaihtoehto.

Sitten ammatista, minua kiinnostaisi opiskella ammatti, joka on ilmaisutaidetta. Mutta jos ei ole varma mitä tekee työkseen, ja miten haluaa elää onnellisesti, työnsä, perheensä, taloutensa ja identiteettinsä kanssa, niin opiskelen monta ammattia. Ainut huono puoli on se, että Suomessa saa opiskella amk-tutkintoon vain yhden ammatin itselleen.

Jos Suomessa keskituloisen ihannetulot on 5000 euroa kuukaudessa, joka on suositusten edellytys että saa tulevaisuudessa töitä muualtakin - tai että sosiaalisessa mediassa on todisteita myyvästä ekstroverttiudesta, eli yli 5000 seuraajaa ja yli sata tykkäystä per kuva, niin opiskelen sit suosiolla lukion ja tähtään korkealle kaikkiin ammatteihin. Diplomit käteen, mitali kaulaan, pokaali nenän eteen ja ovet auki-asenteella.

Tärkeintä on rikkoa rajoja yhteiskunnan 'normal people disorder' -ilmiötä vastaan, ja aattelin tehdä sen kunnolla. Jos vammautunut puhevikainen on naurettava näky, niin tehdään mahdottomasta ennätys. Ja nyt kun voin opiskella kotona, ilman kiusaamista, voin tehdä sen rauhassa ilman lannistavia häiriötekijöitä.

Kiittäen, 

Liian rumaa ollakseen totta

Sinä - armas unelmieni paskapää, minä...

Aikaisemman koulun opettaja lähetti viestin, jossa kiitti paketista. Paketissa lähetin siivousalan, keittiöunivormut ja tietty pukuhuoneen kaapin avaimen. No ei siinä mitään, saahan sitä kiittää, tosin seuraava viestin pätkä oli turhan utelias. "Mitä sinulle kuuluu".

Arvaas mitä, en varmana kerro🤲, syykin on ihmeen selvä.

Pahoinvointivaltion brändäyksen nimissä hän kysyi viime v̶υ̶σ̶s̶i̶s̶α̶∂̶α̶ℓ̶ℓ̶α̶
vuoden syksyllä (jonka yritän unohtaa) saman kysymyksen. Aloitti kysymällä "Mitä kuuluu". Vastasin "ihan jees".
"Joko olet muuttanut Tampereelle"
"Joo"
"Asutko laitoksessa?"
"Ei. Pärjään itsenäisesti."
"Onko sulla tukiverkostoa"
"Kuulehan, mitä tarkoittaa Sinulle sana 'tukiverkosto'?"
"Laitoshoitajat, sairaalahoito, psykiatria tms. vahtimassa"
"Kiitos kysymästä, psykiatri totesi, etten tarvitse tätä kaikkea, lääkkeet ja hoitohenkilökunta ei paranna menneisyyden haavoja, ne paranee ajan kanssa ilman lääkkeitä."
"Vai niin... onko sinulla sosiaalityöntekijää? "
"Ei ole, pärjään itsenäisesti. Kiitos ja hyvät päivänjatkot."


Eli siis, olen heidän silmissään vajakki, loinen ja yhteiskunnan syöpä. Lol. Ei helvetti. Onneksi on kyseisestä prepaid numerosta loppunut saldo, ja voin laittaa numeron mustalle listalle. Nyt kun sosiaalityöntekijää ja psykiatria ei ole käytössä, kukaan ei voi tehdä mustamaalaavan ilmiannon poliisille, psykiatrialle tai sosiaalityöntekijälle.

Opin siis jotain viime syksynä,
edes opettajiin ei voi luottaa. Oli henkilö huolestunut tai ei, se ei oikeuta mustamaalaamiseen.

Näin keskisormi kasvaa salamannopeasti pituutta,
En ole ylpeä aiheesta mutta ainakin henkilö voi varautua yllätykseen.

Lol