Älä hengaa kun ihanteena on kuulua massaan

Missi, limusiini ja linna Dubaista, silleen saadaan kavereita. Varsinkin jos ideana on käyttää hyväksi. Muussa tapauksessa saat painua helvettiin.

Olen aina ollut paha. Yks *tun lehmä vaan. Kelpaanko? Löydät minusta aina jotain, joka pilaa oman maineesi tavalla tai toisella.

Heti kun tutustut muhun, olen kuin unelma taivaalta. Aurinkona sun tummien pilvien takaa. Pian tosin huomaat, että kaverisi tai muu lähiomaisesi puhuu musta pahaa ja kehottaa jättämään mut yksin.

Olen kuulemma ilkeä, naiivi ja oikee jakorasia. Minua saa haukkua seläntakana, se auttaakin mua jaksamaan paremmin vaikket edes tunne mua läpikotaisin.

Kiittämätön p*ska. Osaatko itse arvostaa muita vai onko vika aina vain minussa?

Kuka sä oot ja mitä haluut. 

Kusipää itseään etsimässä

Tein paljon kahvia, satavarmasti litratolkulla. Eilen kokeilin puolittaa jälleen masennuslääkkeen, mutta sitten illasta rupes vähän enemmän kuin pahoja asioita ajattelemaan. Ja siitä ei meinannut tulla loppua. Heti kun pääsin kuntosalilta treenaamasta, otin toisen puolikkaan, ettei vain tule pahempia ajatuksia vastaan.

Crosstraining-laitteessa steppaamassa sen 1h ja 30 min. Jollekin ahdasmieliselle se voisi tarkoittaa "ootko päästäs vialla"-kysymystä. Sitten otan pari selfie kuvaa, lähetän parille kaverille, että olen tosissani. Kysyvät tuon jälkeen mikset mene ulos, siellä on kivempaa juosta ja patikoida. Voisit vielä joogata, se tekee hyvää.

Are You fucking serious? Jos ymmärtäisit, että olen agorafoobikko, eli suomeksi sanottuna henkilö, joka vihaa ideaa tulla jälleen nöyryytetyksi tai julkisesti nolatuksi [ja kokisit saman enemmän kuin muutama kerta], voisit ehkä harkita mennä mielummin salille ja laitteille ensiks ennemmin kuin ulos kävelemään/juoksemaan sillä aikaa kun muut eivät katso eteensä, oon olevinaan niin pieni ja huomaamaton, pitäis olla Kim Kardashian, että joku osais väistää.


En puhu paljoa, olen luonnostani hiljaa, kun voin hyvin, olen vihainen, neutraali, surullinen... äiti jopa mainitsee että olen ennalta arvaamaton. Silloin kun on pahin kausi, puhun paljon paskaa, enkä osaa lopettaa. Ja saatan menettää kavereitakin. Se on heidän riskinsä. Jos ottavat mun paskimmat päivät tosissaan ja itseensä, eivätkä tunne mua kuin sen pari päivää tai 2 vuotta, en voi tuomita, koska se on heidän valintansa, että ovat päättäneet ymmärtää väärin ja ottaa itseensä.

Jotkut saattaa kertoa turhan myöhään tai olla kertomatta, mitä vikoja mussa on, tietenkin nään ja kuulen jo etukäteen mitä ne aikoo sanoa (body language, kehonkieli), odotan kuitenkin innolla heidän suustaan että kestääkö mua ja mun paheita, suurinosa sanoo ne yllättävän myöhään tai kuulen paskanjauhannan, liittyen muhun, yllätys yllätys.

[Kuin sen voisi suoraankin, mielellään heti kasvotusten sanoa, välittömästi. En mä niin pelottava ole, sinä vitun omahyväinen paskapää🕊️]

Konmaritusta: hygienia

Aattelin värjäyksen jälkeen, että rupeen taas pesemään shampoolla. Vaan eihän se tietty tapahtunutkaan, ku pää on tottunut jo curly girl metodiin.

Curly girl metodi muistuttaa no poota, tosin siinä saa halutessaan 'pestä' hiukset pelkällä hoitoaineella. Kokeilin hoitoainetta kerran viikossa tyylillä, ja oli kyl mälsää puuhaa. Jos kokeilen viitsiä ees kerran kuussa pestä hiukset hoitoaineella. [Ehkä jonain päivänä jätän hoitoaineenkin pois käytöstä.]

Rasvoja ja voiteita löytyy vaikka minkä sorttista. Oon vaihtanut syväkosteuttavat ja paksut rasvat emulsioihin. Kaupungin kloorivesi määrittää mikä rasva ei enää toimi tulevaisuudessakaan.

Haaveilen tekokuitulockseista, päänahka vaan pitäis totuttaa  vähäiseen suihkutteluun. Jonain päivänä punon omat päähän.

Sit samalla haaveilen, että masennuslääkkeet tuo mun itsetunnon ja mielenkiinnon takas lukion jatkamiseen. Oon aika vaativa oppilas. Itseäni kohtaan. Pistän kaikki peliin.

Haaveena järjestys, vähäinen kulutus ja täsmällinen tyytyväisyystakuu,
Tavoitteena onnistuminen, kiitollisuus ja yltäkylläisyys,
Leijun ilmassa, voin matkustaa, ja kenelläkään ei olis mtn pahaa sanottavaa musta

Ja *tut

Narsismi myy, minä en

17-vuotiaana jäin iänikuiselle välivuodelle, etsin itseäni eri aloilta, enkä kelvannut edes hanttihomma-aloille. Ammattia valmentavalla kursseilla sain välttävän arvosanan, kun en puhunut tunnilla. Kasvuhäiriön vuoksi näytän vieläkin alaikäiseltä, mikä saa ihmiset ja ylimmät pomovirkailijabisnesmiehet ja opettajat vieroksumaan naiivia ulkonäköäni, vaikka kyseiset suvakkin*tsit ei mua tunne. Ja se tulee olemaan ikuisesti heidän riskinsä. Hakaristi vaan puuttuu heiltä, vaan sitäkään ei saa käyttää kun yli- ja aliruskettunut ihonväri ja etnisyys estää. Vain valkoihoiset kansalaiset voi olla rasisteja, eikö niin? Siksi on rasismia, jos omaa kieltään ei voi puhua kirjastossa. 

Mut on kerran päästetty ammattikouluun siivous- ja kahvituspalvelualalle, mutta opettaja antoi huonot numerot, kun en hymyillyt asiakaspalvelussa kuin aasialaiset luokkatoverit tai tehnyt duunia kiitettävän nopeasti ja pikkutarkasti kuin aasialaiset luokkatoverit. Anteeksi, että mulla ei ollut tiikeri/helikopterivanhempia, ja olen suomalainen, en kaunis thaimaalainen. Opettaja soitti ilman mun lupaa sairaanhoitajille, että olen outo ja on huolissaan, ja jouduin puhutteluun. En odottanut hyvää todistusta, kun oli poissaoloja, mutta peruste siitä, että työharjoittelut meni penkin alle, oli se että en hymyillyt asiakaspalvelussa tai tehnyt töitä sujuvan nopeasti niin kuin nämä ulkomaalaiset opiskelijat. Mietin mitä *ttua. Sairastuin pahaan migreeniin ja nivelongelmiin 2018, ja revin huonon todistuksen, kun en tehnyt sillä yhtään mitään. Yritin aloittaa aikuislukion, mutta mulla meni motivaatio koulukiusaamisen takia. 

Nämä samat ongelmat on hyväksyttävä, otin masennuslääkkeen käyttöön, sama aine, joka oli käytössä 17-18-vuotiaana, jotta elän paremmin ja saan paremman maineen. Puhun tosin vähemmän, jos ees sitäkään. Keskityn omiin kiinnostuksenkohteisiin ja pyrin olla välittämättä mitä muut sanoo ja mustamaalaa. Selektiivinen mutismi vahvistuu. Se on kuin shokkitila, mutta positiivisessa ja hienovaraisessa muodossa. 

Jossain vaiheessa, kun taikanapit alkaa vaikuttaa kunnolla hyvällä tavalla, aloitan nettiopiskelut ja opiskelen kotona. Jos en kelpaa ulkosalla julkisesti, niin jään kotiin ja opiskelen kotona. Jos kukaan ei rakasta, enkä ole riittävän hyvä kenellekään, aiheutan häpeää ja muuta negatiivista reaktiota ympäristölle. Ihan sama. 

Kelpaanko? 

En välitä enää, oon sit yksin, jos ovat päättäneet olla hyväksymättä ja ymmärtämättä, ja sen sijaan mustamaalaa ennemmin kuin antaa mun "selitellä tekosyyni". 

Kahvi juotu ja aloitan päivän haistattamalla kaikelle pitkät

Kun paineen alla näkyy tähtii

Kokeilin pitkään aikaan pestä hiuksia hoitavalla shampoolla. Moroccanoil Repair joku. Eihän se tietenkään korjaa mitään, vähentää vain katkeilua ja saastuneisuutta. Huuhtelin hiukset vedellä ja lotrasin Garnier Respons Coconut water hoitoaineella, joka kosteuttaa latvoja.
Tämän jälkeen päänahkaan alkaa sattua, joka yleensä on merkki ihon hiivasyndroomasta.

Hiukset kuivuu nopeaa, yleensä kun olen tottunut nyt kuukauden pesemään sen sijaan riisijauholla ja veden geeliytyvän taikinamaisella sekoituksella päänahan, on hiukset kuivuneet hitaanlaisesti suihkun jälkeen. Olen oppinut kuivamaan hiukset vanhalla t-paidalla, on hellempi tapa verrattuna frotee-pyyhkeeseen. Ymmärrän heti, että shampoon käyttö alkaa olla historiaa. Vaikka tykkään sen salonkimaisesta tuoksusta. Pitääpä siis etsiä riippuvuuden ja hemmottelun lähde muualta, joko voiteista tai tiskiaineista* (läppä tuo jälkimmäinen*). Toki hygienian ja itsestään huolehtiminen on vaadittavaa. Nykyään kun ei kelpaa kenellekään ilman että on täydellinen ja rikas.

Kaverin kanssa käymme läpi mitä masennus on. Itse puran masennusta lukemalla ja kirjoittamalla, aiemmin piirtämällä ja puhumalla** [paskaa**]. Jälkimmäistä en henno tehdä enää, ja rankaisen itseäni erakoitumalla. Ja siitä ei käytännössä tule ikinä loppua. Kaveri tekee nyt sitä, mitä aiemmin tein, olen iloinen, kun hän jaksaa purkaa terveellä tavalla asioitansa paperille. Toivon, että itseäni jonain päivänä kiinnostaisi itseni kehittäminen. Siinä vain kestää, aloitin juuri masennuslääkkeiden syönnin, ja alkaa vaikuttaa varsinaisesti kokonaan. Olen tavallista hiljaisempi, jos en käyttäisi masennuslääkkeitä, valitus ja paskanjauhanta jatkuisi, ja kuulisin koko ajan kuinka iso taakka olen. Tein aika ison uhrauksen, ja vielä jonkin verran tuntuu olo tyhjältä. Muisti on tosin palannut, alan jälleen tuntemaan itseäni itsekseni.


Elämä kiinnostaa, olen hiljaisempi, voivat syyttää itseänsä, jos uusi vaisuhko seurani ei enää kiinnosta. Sama nappi jota käytin teini-iässä, hiljentää minut omiin oloihin ja kiinnostuksen kohteisiin. Olen silti kiinnostunut ihmisistä, ja seurasta, puhun vain tavallista vähemmän.

Olenko vieläkään riittävä vai eteninkö liian nopeaa rotkon yli Teidän luoksenne ja sieltä takaisin?

Varo mitä toivot, se voi toteutua_
ShutUp 50mg

Itseinho - karu totuus itsesi hyväksynnästä

Oon aina ollut jonkin tasoinen masokisti, epätoivoisena heittäydyin seuraan joka satutti myöhemmin. Näin tapahtui aina automaattisesti. Ja sekin johtui kuulemma huonosta isäsuhteesta, tämän on mun äiti paljastanut. Isä ei vieläkään hyväksy mua, enkä myöskään minä itse. Haluaisin olla normaali, en vaan voi muuttua miksi muut mua yrittää vertailla parempiin ihmisiin.

Pahemmin olen vertaillut itseäni mun ystäviin, jotka ihme kyllä pysyy ja jotkut hyväksyy mut ihmisenä, vaikka todistele koko ajan, että tutustukaa saatana muhun ensiks, ennen ku alatte pitämään ja myöhemmin ehkä haukkumaan kun en olekaan sitä mitä aluksi odotitte. Terkuin, usein jätetty yksin, kun olenkin yhtäkkiä negatiivisella kaudella ja kaikki menee päin persettä.

En pysty hyväksymään itseäni ihmisenä, vertailen itseäni muihin. Mielessäni kummittelee menneisyyden haamut kiusaamisista, mustamaalaamisesta, ja nimittelystä, pilkkanaurusta julkisesti ja seläntakana. Isän ironiset haukkumasanat, en olekaan sitä mitä hän odotti ja ehdotti. Noh, sille löytyy selitys, ei hän ikinä ollut kotona, paitsi viikonloppuisin. Kun kasvoin teiniksi, isä ei tehnyt muuta kuin nimitteli ja vertaili jopa paljon nuorempiin ja muka fiksumpiin tuttuihin lapsiin.

Myöhemmin 17-vuotiaana sain diagnoosiksi epätyypillinen autismi, siihen kuuluu passiiviset sosiaaliset taidot, ja voimakas itsenäistyminen. Ja muka oudot kiinnostuksen kohteet, mielestäni tanssiharrastuksessa ei ole mitään friikkiä, musiikin teossakaan ei ole, eikä laulamisessa tai räppäämisessä, kuntosali on aina ollut "trendikästä", syön miten syön, olen perinteinen ysäriskidi-joka mielummin mesettää tai lähettää viestejä, lukee kirjoja ja informaatiota kaikesta mikä kiinnostaa, siinä ei oo mitään neuroottista tai piilovittuilua. Mietin onko isä kateellinen vai vittuileeko huvikseen, kuitenkin veljiltä ja äidiltä saan kuulla että mun harrastukset ja lukiojuttu ihastuttaa heitä ja motivoi. Mitä motivoitavaa muka tässä on, mä vaan teen mitä ite tykkään. Ei siinä mitään ihmeellistä oo.

Asunto on kaikin puolin siisti, puhtaus ja vähäinen tavaramäärä pitää mielen rauhallisena ja tunne-elämän vapaana. Se on tavoite. Ruuanlaitto sujuu. En tarvi apua. Mitä nyt viikkaan tavaroita, pyyhkeistä lakanoihin, vaatemäärä, takit on henkarissa kaapissa. Samoin kirjat on kaapissa, en tarvi hyllyä erikseen muistuttamaan mitä täytyy lukea. Ja milloin siivoan hyllyn.

Asunto on täynnä mattoja. En tykkää nähdä kaljua lattiaa ja tuntea kylmää matotusta. Joten ostettiin paljon mattoja. Ne on helppo imuroida kerran tai kahdesti viikossa. Joskus keittiöstä pestään lattiat, kun tarvitaan.

Lukion voin suorittaa yksin, voin opiskella kotona tai missä huvittaa. Mun ei tarvi sietää pahaa oloa, naurua seläntakana, vain siksi että näytän friikiltä. Ei jaksa kiinnostaa enää itsetuhoisuus ja jopa opettajien vittuilu ja vertaaminen mua muihin, kun otin masennuslääkkeen käyttöön. Hymyilykin tuntuu joltakin, saan euforiaa mielenkiinnon kohteista ja sarkastisista vitseistä, joita tahallani lauon sinne tänne. Se on mun tapa selvitä elämästä ja ongelmista.

Se jolla on potentiaalia - lähtee

Ei oo viikko edennyt hyvin. Äiti hankki uudet kengät kirppikseltä 15 eurolla ja rikkoi jalat ruville. Hain uudet kengät kenkäkaupasta. Hinta oli jotain 150e. Hyvinvoivalla Suomen kansalaisella pitää olla vähintään 10 paria kenkiä. Juu. Ja rahastukseksi menee jos kenkiä huoltaa, joten haen mielummin uudet.

En voi valittaa; on kuntosalikengät, crocsit, sandaalit kylppäriin, perus nahkaiset nauhakengät ja sit äsken goretex-malliset märän talven kengät.

Ostin itselleni viikonloppujuomaksi Coca-Cola zeron ja herkuiksi taffelin suolapähkinöitä. Olis tehnyt mieli ottaa snickers, mutta kärsin migreenistä. Ja artriittisista nivelvaivoista myös. Ollaan epäilty fibromyalgiaa. En henno kuitenkaan luottaa Terveyskeskuslääkärien apuun, eikä TAYSin neurologin polikaan ole hyvillään hoitovirheiden ja mun tilanteen vakavuuden vuoksi mitenkään avoin myöskään terveysaseman hoitsujen ja lääkärien pätevyyteen.

Sokeriton cokis auttaa migreeniin. Ja mahaongelmiin ja nivelkipuihin. Jollekin auttaa rentoutumiseen bisse, mulle auttaa cokis ja pähkinäpussi.

On ollut hakee fiilis. Paras ystäväni on sairastunut aivosyöpään. Ei saa suihkutushoitoa tai leikkausta, vaan tabletteina. Haluun hänet jäävän eloon. Olemme tunteneet toisemme siitä asti kun olin 13 ja hän 16. Olimme yläasteella. Sitä ennen mulla ei ole ollut pysyviä ystäviä missään. Itkin alkuviikosta, vaikkei ystäväni ole kuollut. Mutta tätä ennen eräs toinen ystäväni menehtyi aivokuolemaan lääkemarihuanan aiheuttaman turvonneisiin aivoihin, sit sydän ei enää lyöny.

Oon ollut hiljaa, ehkä siks ku menetys masentaa. Hain lapsuusajan masennuslääkkeet takas käyttöön, koska en pystynyt nukkumaan. Mut silti, kun kuulin kaverin syövästä, se oli kuin isku rintaan. Ei taas!

Mummo kuoli syöpään kun olin 10, oli tapellut uudestaan ja uudestaan syöpää vastaan. Tuli takaisin entistä pahempana. Sit vei hänet. Nukkui pois. Ja mä vieläpä ajattelin sitä ennen, että kohta se mummo tulee kotiin vaarin luo ja kaikki on taas hyvin. Se käveli aluksi, istui, pian se ei pystynyt istumaankaan, sit se vaan nukkui ja mumisi. Kunnes ei saanu mitään selvää. Se kuihtui terveen pyöreästä kiharatukkaisesta naisesta laihaksi. Kuoli marraskuun 6 päivänä, ennen 70-vuotisjuhliaan, jotka olis ollut joulun jälkeen. Isä musertui. Ja näin sen surun kaikilla isän sisaruksilla ja vaarilla. 

Mä en voi uskoa tätä, en vaan voi, kun kaikki mikä on tullu lähtee heti. 

miljoonas huomionhuorausotsikko

Vihaajat vihaa, rakastajat...[ tekee sitä ja tätä.] Meen mutsille, ostin 5-vuotiaalle ihanalle äpäräsiskolle mukin etukäteen jossa luki "Girl boss". On kova huutamaan ja wannabe-komentelemaan äitiä. Ja kummatkin saa raivareita kotona, kylässä ja milloin missäkin, ja mistäkin syystä. Ainakin se sanoo sanottavansa ylpeänä ääneen ilman sen ihmeemmin salaten vaisuna. Varmaan oppinut osittain pää_idoliltaan eli multa. Viime kerralla kysyi suoraan että etkö olekaan lapsi. Sanoin että olen aikuinen, jolla on kasvuhäiriö. Se meni heti hiljaiseksi ja niin meni mun pikkuveljetkin vieressä. Ensimmäistä kertaa kuulivat tämän uutisen. Sit sanoin äidille että tullut ilmi geeniverinäytteestä. Ja odotan seuraavaa ilmaista verikoetta.

Äiti ei oo kertonut muille asiasta, miten se vaikuttaa mun elämään näin yleisesti, muuten kuin ikää kysytään jopa energiajuomien ostamisesta. En antanut lupaa kertoa siitä, en halua huolestuttaa mun veljiä mitenkään. Heillä kun on vielä elämä edessä.

Reppu meni rikki. Ostin uuden ja tilavan, 35 litran tilava retkeilyreppu clas ohlson'liikkeestä. On vaikea löytää ehjänä pysyvää edullista kamaa. Syy miksi Kardashian wannabe-lifestyle TV sarja ja blogit myyvät. Ideana on toki länsimaissa rahastaa köyhiltä ja sairailta ne viimeisetkin toivot. Pyrin konmarittamaan käytännönläheisesti, ilman että tulee hankittua mitään turhaa ja ilman että tarvii juosta iänikuisessa oravanpyörässä itsesabotoiden melkein kaikkea. 3 vuotta elämäntapana.

Luovuin jopa shampoosta. Vaihdoin curly girl'in tapaan sen hoitoaine-pesuun, tosin tein siitä oman tyylisen version. Liotin märissä hiuksissa Garnier respons kosteuttavaa kookosvesi-coctailta jotain 8 minuuttia. Sit kampasin pois suihkun alla. Sit laitoin kikkareeksi loppuhoitoainejäämien päälle hiusten päänahkaan ja tyviin. Annoin olla jotain 3 minuuttia ja kampasin massa maisen savicoctailin pois. Ei jäänyt rasvakerrosta lillumaan päähän. Uusi rituaali opeteltu, hidas mutta kiva. Ainakin pidän hillitysti huolta itsestäni. Eikä tarvi paljoa tuhlata shampooseen. Kuin pesu ehkä maksimissaan kerran kuussa.

Tämä kaikki pitäisi opettaa rutiiniksi tälle mun siskolle tulevaisuudessa elämän helpotukseksi, joka vihaa sydämensä pohjasta suihkussa käyntiä. Innokas raivonpuuskan näyttäjä. Ihana kuitenkin.

Se on semmonen tumma ja tulinen ilopilleri. Vaikea olla rakastamatta.

Nään sen lauantaina. En anna mukia ennen ku se täyttää 11. 6 vuotta venaan ja annan mukin lahjaksi.
Saa tapella rauhassa äidin kanssa sen käytöstä sitten myöhemmin.


Bla bla bla, kiva tunnelma, saan olla oma itseni
Niin kuin yleensä, ei tarvi varoa omaa etikettiä. Paitsi tietyissä tilanteissa.
Ihannoin suorapuheisuutta ja rehellisyyttä, jos se tulee heti eikä sitten vasta miljoonan vuoden päästä, kun olen tehnyt tietämättäni jotain 'pahaa'. Kaikkihan mut tuntee. Ja mun pimeän huumorintajun, toivon että kukaan ei ota itteensä mun aivoraiskauksia.

Vituttaa...

Jokainen särkynyt osa rakastaa Sinua

Eräs ihminen, jonka nimeä en sano ääneen, tai kirjaa muistiin, oli mulle kuin sisarus, jota en käytännössä koskaan kokenut. Perheeni oli rikki, olen saanut perheenjäseniä paikoista sen jälkeen kun sukulaiset päättivät kuppikunnittaa meikäläisen Quasimodon muottiin. Ihmiset, jotka eivät saaneet aikaansa olla läsnä mun elämässä, auttoivat tavalla, jotka tuntui kauhealta. En voi kuitenkaan tuomita heitä siitä, että miten media opastaa valtaväestöä seuraamaan negatiivisia uutisia uusholokausti-vähemmistöön kuuluvista loisista ja syöpäläisistä.

Se on tunne, yritän puhua, mutta ihmiset ei saa aikaan kuunnella loppuun asioita kun heitä ei kiinnosta yksilön kokemus, vaan liittää heidät tiettyyn muottiin.


Aloitan kertomalla eräästä toisesta ihmisestä, joka on paljon nuorempi teinityttö. Hän kysyy miten menee, mä vastaan rehellisesti ja suoraan, hyvin, mun migreenin takia en voi ulkoilla paljoa ja mä saan uudet piilolinssit, kun lasit on kuluneet rikki. Sitten tämä vastaa, että juu, mun sisko kans käyttää laseja, kun on kanssa nenä kiinni puhelimessa. Tyttö oli maahanmuuttaja, eikä ymmärtänyt että geenitkin voi aiheuttaa perinnöllisiä poikkeavuuksia, kaikkeen ei tarvitse syytä ja seurausta.

Sanoin tälle huvittavan vertauskuvan, mun äidin ja isoäidin aikana ei ollut tietokoneita tai älypuhelimia, paitsi vain ylilääkäreillä, ja he saivat silti lasit. Samoin sairaudet, jotka periytyy, ei jumalauta. Puhun migreenistä, muille ihmisille se tarkoittaa ahdistusta, stressiä ja päänsärkyä. Lääkärikin neurologian polilla yrittää selittää muille jotka ovat valinneet etteivät halua ymmärtää, että se on fyysinen ongelma, vaikka se ei ole rutto. Siis ei helvetti. Ihmiset vaan kommentoi, älä ajattele liikaa, niin epilepsiakohtaukset ja migreeni ei tule. Ei ihan noin yksinkertaista. Syöpäkin voi periytyä geenien kautta ja muut riskit. "älä ajattele, niin et saa epilepsiakohtausta", okei, elikkä mä siis päätän milloin epilepsiakohtaus tulee ja milloin migreenikohtaus ja nivelkivut alkaa. Miten tyhmiä ihmiset on.

Se on totta, että kun katsot aurinkoon, tulet sokeaksi. Ja kun sulla on käytössä tietokone, iPad/tabletti tai älypuhelin, silmät rasittuu. Mutta geneettiset sairaudet ei ole aina itse aiheutettuja. Tulette Suomeen (Lähi-)Idästä, Afrikasta tai jostakin Altain läheltä katsomaan, kun joku on sairas ja kerrotte syyn mitä hän tekee väärin. Vaikka ette tunne koko henkilön sukuhistoriaa. Aikuiset ja nuoret ihmiset. Tiedän, että välitätte ja väitätte ymmärtävänne mistä kenenkin vamma, sairaus tai ongelma johtuu. Jonkun tietyn ilmiön takia yleistätte. Tietenkin, kun olette köyhästä tuottavista maista kotoisin, ja sairaat lapset abortoidaan heti kun saadaan tieto siitä.

Sitten siitä tyypistä, joka oli minulle tärkeä ja rakas siinä missä muutkin. En voi muuttaa mun mielialaa paremmaksi. Se on harmi, kun olen loukannut erehdyksessä ihmistä ja hänen valintojaan. Mutta mä en päätä mun itsemurha-fantasioista, jotka pitää mua toisinaan öisinkin hereillä. On helppo erakoitua, kun on opetettu siihen, että olet vaivaksi, jos ruokit negatiivista ajattelua tai vierailet jonkun luona liian usein tai lähetät viestiä, soitat muille tms.

Olen tyypillinen ysäri-skidi, joka mielellään lähettelee viestiä ennemmin kuin soittaa, kun ihmiset osaa lukea ja ovat helvetin kiireisiä muistamaan mitä muut ihmiset sanoo, olen se toivoton tapaus jonka asioita ei muisteta. Vaan en kehtaa tapailla ihmisiä tai soittaa. En uskalla tehdä mitään.

Ensi viikolla lääkäriaika, haaveilen masennuslääkkeiden uuskäytöstä, koska en mielelläni haluaisi herätä uuteen päivään. Kaikki mustamaalaa mua mun sairauksien takia. Ja nyt vielä tämä mun ongelma. Olis niin kiva, jos joku lopettaisi mun pahan olon ja ikuisen syyllisyydentunteen.

Foggy, where are You?

Haaveilu itsensä ylittämisestä on varmaan jokaisen toiveena. Olen melkein puolivälissä. Elämä on nyt. Tunnen silti deja vu-kokemuksia, ihan kuin olisin tipahtanut taas sille tasolle, jossa mietin itseni toteuttamista, siis kaikkea.


Tuli mieleen tilanne, oli välivuosi, olin 16-17v., ja masennusvaihe, vaan tiedoksi vaan, niitä vaiheita tulee miten sattuu. Toiveena oli oma järjestelmäkamera, blogi, muusikon ura ja itsensä toteuttaminen yleisellä tasolla.

Sit halusin lukioon, olin 17-18v ja erityisopettajat erityisammattikoulussa pitivät sitä epärealistisena haaveena. Tykkäsin jostain syystä myös taidejuttujen lisäksi lukea, kirjoittaa, ja tehdä omia tutkivia - syvällisiä, muttei masentavia esseitä ja sain peruskoulussa myös niistä hyvät arvosanat, vaikka koulukiusaaminen ja vanhempien mielenterveyden aiheuttama vastuuttomuus, myös heidän haluttomuus että päätöksensä kuulla mun omaa tahtoa ja hyväksyä, että en ole mikään vajaaälyinen luuseri.


[Kuuntelin musiikkia puhelimella, jonka isä hankki salaa mulle syntymäpäivälahjana kummisedän kanssa. Olin 16, juuri lopettanut koulun. Piilotin puhelimen, jotta äiti ei palauttaisi sitä. Äidille tuli kauna, kun huomasi 8 viikon päästä puhelimen oston jälkeen, että onko tuo uusi puhelin. Sanoin, että isä osti kummisedän kanssa. Äiti siihen, että ei helvetti, lirkun lirkun.]

Tiesin, että mussa ei ollu mitään vikaa, vaan vanhempien asenteessa hyväksyä mut omana itsenä. Mitäs mä siihen totesin, fuck that, mä oon se joka oon.

Haaveilin tanssista, johon pyrin vieläkin. On 3 eri tanssikoulutusta, mulla oli kehonhuollossa yms. henkilökohtaisia ongelmia, ns. lukkolihakset, eli en kykene spagaatiin. Siitä on 10 vuotta, kun aloitin ensimmäisen tanssikurssin. Se tuntui kivalle. Myöhemmin jatkoin baletilla ja nykytanssilla. Ongelmana näin, että tarvitsin coach'in, joka ohjaa mua myös treeneissä. Sain sellaisen viime vuonna.

Vaikka sekavasti tässä edetään, pyrin siihen vaikka vaihtoehtoisella tasolla, jos nyt migreeni tulee, menen useiden kilometrien lenkille. On ollut harrastus nauttia ulkoilmasta, ja pitää itsensä liikkeellä. Samalla rauhoittaa mieltä.

Elämä on nyt, teen siitä omanlaisen ja piste💕👁️🌹

nirvana tulille ja ulos pillerihelvetistä

Sain soiton neurologian hoitajalta, joka halusi tietää mun voinnista. Sanoin, että migreeni on lähes tulkoon poissa ja elämä piristyy jälleen parempaan suuntaan. Kysyi mun epilepsiakohtauksistani, onko niitä ilmaantunut. Vastasin, että migreenin aiheuttama unettomuus kausi, jonka vuoksi kipuilu jatkoi yöllä ja päivällä, on vihdoin ohi eikä aiheuta kohtauksia enää. Almotriptaanilla oli osasyypäisyys mun arvaamattoman aggressiivisella käyttäytymisellä, ja huomasin tietämättäni satuttavani ja kuormittavan kavereitani. Sitä ei ollut kiva kuulla, ja annoin kavereiden ja tuttavien kaikota kauemmaksi, kunnes tunsin syvää yhtenäisyyttä ikuisen yksinäisyyden kanssa. Se ei ollut rakastumista itseensä, vaan lähinnä uupumuksen aiheuttama tyytymättömyys.

Vaikka ongelmia oli täysin rinnoin, rintakipuja ja muita lukemattomia kärsimyksiä myöten, en voinut lopettaa itseironiaa ja itseni rankaisemista. Hyvät ystävät ja toverit, joita olin tietämättäni kuormittanut ilman, että oma persoonallisuus olisi ollut läsnä, oli kaukana, ja musta tuntui siltä, että olisin tehnyt heistä selvää, ollut riidanhaluinen vastoin tahtoani.

Lopeteltaessani almotriptaanit tajusin, että itsariajatukset ja sabotoimis-lankeamiset olivat voimistuneet 9 vuoden eri masennuslääkkeiden vuoksi. Almotriptaani oli tehnyt mun päästä selvää, enkä tuntenut olevani täysin läsnä elämässä. Pahensi mun masennusta ja itsetuhoisuuden nautintoja. Sain tavallaan voimaa siitä, että kirjoitin itsestäni kauheita teoreettisia ja kuvitteellisia rangaistuksia, mm. "saat nauttia siitä, että palan helvetissä, sillä aikana kun tanssin nuoralla ja muut pilkkaa ympärillä...". Ihmiset moitti sairaanloista negatiivisuutta, joka ei ollut musta itsestä.

Nyt kun sallitut aineet on kaukana, serotoniinilla äänenvaimennus on tiessään ja kärsin vähemmän. Lääkäri bännäs tämän lääkkeen multa pois käytöstä. Nyt käytän varmaan naprokseenia kunnes iänikuiset kivut on kontrollissa. Hävettää puoliterveenä tavata kavereita tai ketään. Häpeän itseäni sydämeni pohjasta. En osaa pitää ystäviä itselläni toivotulla tavalla. En ole hyödyllinen. Ehkä tää tunne on väliaikainen, muutama vuosi sitten, kun citalopraami oli vuoden poissa käytöstä, olin onnellinen, ja itsetunto oli ihan neutraali, en pilkannut tai lannistanut ketään. Sit kun masennuslääkkeet ja mielialantasaajat aloitin kuntoutuskeskuksessa, musta tuntui ihan ku en olis olemassa, mua hävetti elää. Käytin nappeja, eikä kukaan ottanut mua tosissaan. Nuo napit teki musta erakoituvan hirviön.

Erkaantuessa noista taikanapeista, yritin etsiä tyytyväisyydenlähdettä sillä aikaa kun yritin kontrolloida migreeniä, lihaskipuja ja muita. Vaan lääkäri myönsi että tämä on joku lihastyyppinen liikuntaelimen vastustuskykyongelma.

Pitäis käydä lääkäri tarkastuksessa kun tulee se pahin aika tulehduksen toistumisesta. Saisin varmistuksen alan ammattilaiselta suosiolla ennen manipulaatiohoitojen tilaamista, osteopatia, kiropraktikolle menemistä, akupunktio, iiristesti...

Tässä oli teille romaani oma-kokemasta nirvanasta,
elämä loistaa vihdoin kivun voittamisesta. Aika jatkaa crosstrainingia ja kuntosaliharjoittelua, teki selälle hyvää...ja liikunta nousi päähän.

XooooX,
Vain ihminen

Vikasietotilasta liikkeelle

Kahvia, pari palaa ruisleipää ja herkullinen Granny Smithin omena. Ei varmaan kauheesti tyydytä vieraan katsojan silmää, mutta ainakin sain sen myönnettyä mitä otan aamupalaksi.

Myöhemmin kuntosalille. Joka toinen päivä on personal trainerin virtuaalisesti appsin kautta ohjattu kuntosalitreeni, jossa on painonnostoja ja yhteensä 23 minuuttia aerobista harjoittelua (soutu, kuntopyörä ja crosstraining) ja joka toinen päivä crosstrainingiä 45 min, menisin juoksemaan matolle jos huvittaisi. Kehonkoostumusmittaus tehtiin viime vuonna yhdessä personal trainerin kanssa. Ja pidän sen toistaiseksi omana tietona mihin kokoon pyrin ja mitä olen juuri nyt. Ihmiset voi rauhassa arvostella toisen ulkonäköä, reilusti täyteläisestä "langanlaihaan", olen ollut vuorotellen molempia, mutta tällä kertaa pyydän personal trainerin auttavaa kättä päästäkseni turvallisesti omaan ihannekokooni. Personal trainerit ovat hyviä opettamaan treenaamisessa ja terveystietoisia, nämä eivät pyydä kirjekurssia vaan tapaavat tawixXxet kasvotusten ja treeniä muokataan tilanteen tai omien toiveiden mukaan. Maksan tästä kuntosalista ja henkilökunnan avusta yhteensä 50 euroa. Haaveena olisi tanssijan ammatti ja siviilipalveluksen suorittaminen. Tämä ei ole täydellisyyteen pyrkimistä ja vallanhimoa, vaan lähinnä oman ammatin ja elämän etsimistä.

Olen täysintolerantti viljoille, mutta ruisleipä on mulle kuin pizza; sitä on pakko saada edes kerran kuukaudessa lärviinsä. Tärkkelys/sokeripitoisia ruokiakaan en vedä. Paitsi ehkä vege-jätskejä ja sorbetteja. Pari kertaa viikossa rasvatonta maitorahkaa. Suurimmalta osalta syön viherkasvisruokaa migreenin takia ja välttelen sen vuoksi myös runsassokerisia/tärkkelyksellisiä ruokaa. Alkaa paranemaan elämä kunnolla.

Kun haaveena on hyvä olo, ja epälääkeriippuvuus, ja kivuton elämä, on tavoitteet korkeammalla kuin mun 45% melankolinen mieli. Onneksi en kiinnitä sairaalloisesti huomiota kehoon. Katson peiliin. Sieltä näkyy ihminen, joka on unettomuuden voittanut ja pahimmat migreenikohtaukset selättänyt. Selän lukot on auki ja näytän pirteältä. On vaikea hymyillä peilin edessä, mutta parempaan suuntaan mennään. Kun vihdoin elämässä onnistuu jossakin, edes itsensä huolenpidossa, tulee ilo, melkein itku silmään. Onnistumisen iloa. Se kaikki ei heti näy kunnolla, mutta sitten kun näkyy, voi olla ylpeä itsestänsä.