Älä hengaa kun ihanteena on kuulua massaan

Missi, limusiini ja linna Dubaista, silleen saadaan kavereita. Varsinkin jos ideana on käyttää hyväksi. Muussa tapauksessa saat painua helvettiin.

Olen aina ollut paha. Yks *tun lehmä vaan. Kelpaanko? Löydät minusta aina jotain, joka pilaa oman maineesi tavalla tai toisella.

Heti kun tutustut muhun, olen kuin unelma taivaalta. Aurinkona sun tummien pilvien takaa. Pian tosin huomaat, että kaverisi tai muu lähiomaisesi puhuu musta pahaa ja kehottaa jättämään mut yksin.

Olen kuulemma ilkeä, naiivi ja oikee jakorasia. Minua saa haukkua seläntakana, se auttaakin mua jaksamaan paremmin vaikket edes tunne mua läpikotaisin.

Kiittämätön p*ska. Osaatko itse arvostaa muita vai onko vika aina vain minussa?

Kuka sä oot ja mitä haluut. 

Kusipää itseään etsimässä

Tein paljon kahvia, satavarmasti litratolkulla. Eilen kokeilin puolittaa jälleen masennuslääkkeen, mutta sitten illasta rupes vähän enemmän kuin pahoja asioita ajattelemaan. Ja siitä ei meinannut tulla loppua. Heti kun pääsin kuntosalilta treenaamasta, otin toisen puolikkaan, ettei vain tule pahempia ajatuksia vastaan.

Crosstraining-laitteessa steppaamassa sen 1h ja 30 min. Jollekin ahdasmieliselle se voisi tarkoittaa "ootko päästäs vialla"-kysymystä. Sitten otan pari selfie kuvaa, lähetän parille kaverille, että olen tosissani. Kysyvät tuon jälkeen mikset mene ulos, siellä on kivempaa juosta ja patikoida. Voisit vielä joogata, se tekee hyvää.

Are You fucking serious? Jos ymmärtäisit, että olen agorafoobikko, eli suomeksi sanottuna henkilö, joka vihaa ideaa tulla jälleen nöyryytetyksi tai julkisesti nolatuksi [ja kokisit saman enemmän kuin muutama kerta], voisit ehkä harkita mennä mielummin salille ja laitteille ensiks ennemmin kuin ulos kävelemään/juoksemaan sillä aikaa kun muut eivät katso eteensä, oon olevinaan niin pieni ja huomaamaton, pitäis olla Kim Kardashian, että joku osais väistää.


En puhu paljoa, olen luonnostani hiljaa, kun voin hyvin, olen vihainen, neutraali, surullinen... äiti jopa mainitsee että olen ennalta arvaamaton. Silloin kun on pahin kausi, puhun paljon paskaa, enkä osaa lopettaa. Ja saatan menettää kavereitakin. Se on heidän riskinsä. Jos ottavat mun paskimmat päivät tosissaan ja itseensä, eivätkä tunne mua kuin sen pari päivää tai 2 vuotta, en voi tuomita, koska se on heidän valintansa, että ovat päättäneet ymmärtää väärin ja ottaa itseensä.

Jotkut saattaa kertoa turhan myöhään tai olla kertomatta, mitä vikoja mussa on, tietenkin nään ja kuulen jo etukäteen mitä ne aikoo sanoa (body language, kehonkieli), odotan kuitenkin innolla heidän suustaan että kestääkö mua ja mun paheita, suurinosa sanoo ne yllättävän myöhään tai kuulen paskanjauhannan, liittyen muhun, yllätys yllätys.

[Kuin sen voisi suoraankin, mielellään heti kasvotusten sanoa, välittömästi. En mä niin pelottava ole, sinä vitun omahyväinen paskapää🕊️]

Itseinho - karu totuus itsesi hyväksynnästä

Oon aina ollut jonkin tasoinen masokisti, epätoivoisena heittäydyin seuraan joka satutti myöhemmin. Näin tapahtui aina automaattisesti. Ja sekin johtui kuulemma huonosta isäsuhteesta, tämän on mun äiti paljastanut. Isä ei vieläkään hyväksy mua, enkä myöskään minä itse. Haluaisin olla normaali, en vaan voi muuttua miksi muut mua yrittää vertailla parempiin ihmisiin.

Pahemmin olen vertaillut itseäni mun ystäviin, jotka ihme kyllä pysyy ja jotkut hyväksyy mut ihmisenä, vaikka todistele koko ajan, että tutustukaa saatana muhun ensiks, ennen ku alatte pitämään ja myöhemmin ehkä haukkumaan kun en olekaan sitä mitä aluksi odotitte. Terkuin, usein jätetty yksin, kun olenkin yhtäkkiä negatiivisella kaudella ja kaikki menee päin persettä.

En pysty hyväksymään itseäni ihmisenä, vertailen itseäni muihin. Mielessäni kummittelee menneisyyden haamut kiusaamisista, mustamaalaamisesta, ja nimittelystä, pilkkanaurusta julkisesti ja seläntakana. Isän ironiset haukkumasanat, en olekaan sitä mitä hän odotti ja ehdotti. Noh, sille löytyy selitys, ei hän ikinä ollut kotona, paitsi viikonloppuisin. Kun kasvoin teiniksi, isä ei tehnyt muuta kuin nimitteli ja vertaili jopa paljon nuorempiin ja muka fiksumpiin tuttuihin lapsiin.

Myöhemmin 17-vuotiaana sain diagnoosiksi epätyypillinen autismi, siihen kuuluu passiiviset sosiaaliset taidot, ja voimakas itsenäistyminen. Ja muka oudot kiinnostuksen kohteet, mielestäni tanssiharrastuksessa ei ole mitään friikkiä, musiikin teossakaan ei ole, eikä laulamisessa tai räppäämisessä, kuntosali on aina ollut "trendikästä", syön miten syön, olen perinteinen ysäriskidi-joka mielummin mesettää tai lähettää viestejä, lukee kirjoja ja informaatiota kaikesta mikä kiinnostaa, siinä ei oo mitään neuroottista tai piilovittuilua. Mietin onko isä kateellinen vai vittuileeko huvikseen, kuitenkin veljiltä ja äidiltä saan kuulla että mun harrastukset ja lukiojuttu ihastuttaa heitä ja motivoi. Mitä motivoitavaa muka tässä on, mä vaan teen mitä ite tykkään. Ei siinä mitään ihmeellistä oo.

Asunto on kaikin puolin siisti, puhtaus ja vähäinen tavaramäärä pitää mielen rauhallisena ja tunne-elämän vapaana. Se on tavoite. Ruuanlaitto sujuu. En tarvi apua. Mitä nyt viikkaan tavaroita, pyyhkeistä lakanoihin, vaatemäärä, takit on henkarissa kaapissa. Samoin kirjat on kaapissa, en tarvi hyllyä erikseen muistuttamaan mitä täytyy lukea. Ja milloin siivoan hyllyn.

Asunto on täynnä mattoja. En tykkää nähdä kaljua lattiaa ja tuntea kylmää matotusta. Joten ostettiin paljon mattoja. Ne on helppo imuroida kerran tai kahdesti viikossa. Joskus keittiöstä pestään lattiat, kun tarvitaan.

Lukion voin suorittaa yksin, voin opiskella kotona tai missä huvittaa. Mun ei tarvi sietää pahaa oloa, naurua seläntakana, vain siksi että näytän friikiltä. Ei jaksa kiinnostaa enää itsetuhoisuus ja jopa opettajien vittuilu ja vertaaminen mua muihin, kun otin masennuslääkkeen käyttöön. Hymyilykin tuntuu joltakin, saan euforiaa mielenkiinnon kohteista ja sarkastisista vitseistä, joita tahallani lauon sinne tänne. Se on mun tapa selvitä elämästä ja ongelmista.

Se jolla on potentiaalia - lähtee

Ei oo viikko edennyt hyvin. Äiti hankki uudet kengät kirppikseltä 15 eurolla ja rikkoi jalat ruville. Hain uudet kengät kenkäkaupasta. Hinta oli jotain 150e. Hyvinvoivalla Suomen kansalaisella pitää olla vähintään 10 paria kenkiä. Juu. Ja rahastukseksi menee jos kenkiä huoltaa, joten haen mielummin uudet.

En voi valittaa; on kuntosalikengät, crocsit, sandaalit kylppäriin, perus nahkaiset nauhakengät ja sit äsken goretex-malliset märän talven kengät.

Ostin itselleni viikonloppujuomaksi Coca-Cola zeron ja herkuiksi taffelin suolapähkinöitä. Olis tehnyt mieli ottaa snickers, mutta kärsin migreenistä. Ja artriittisista nivelvaivoista myös. Ollaan epäilty fibromyalgiaa. En henno kuitenkaan luottaa Terveyskeskuslääkärien apuun, eikä TAYSin neurologin polikaan ole hyvillään hoitovirheiden ja mun tilanteen vakavuuden vuoksi mitenkään avoin myöskään terveysaseman hoitsujen ja lääkärien pätevyyteen.

Sokeriton cokis auttaa migreeniin. Ja mahaongelmiin ja nivelkipuihin. Jollekin auttaa rentoutumiseen bisse, mulle auttaa cokis ja pähkinäpussi.

On ollut hakee fiilis. Paras ystäväni on sairastunut aivosyöpään. Ei saa suihkutushoitoa tai leikkausta, vaan tabletteina. Haluun hänet jäävän eloon. Olemme tunteneet toisemme siitä asti kun olin 13 ja hän 16. Olimme yläasteella. Sitä ennen mulla ei ole ollut pysyviä ystäviä missään. Itkin alkuviikosta, vaikkei ystäväni ole kuollut. Mutta tätä ennen eräs toinen ystäväni menehtyi aivokuolemaan lääkemarihuanan aiheuttaman turvonneisiin aivoihin, sit sydän ei enää lyöny.

Oon ollut hiljaa, ehkä siks ku menetys masentaa. Hain lapsuusajan masennuslääkkeet takas käyttöön, koska en pystynyt nukkumaan. Mut silti, kun kuulin kaverin syövästä, se oli kuin isku rintaan. Ei taas!

Mummo kuoli syöpään kun olin 10, oli tapellut uudestaan ja uudestaan syöpää vastaan. Tuli takaisin entistä pahempana. Sit vei hänet. Nukkui pois. Ja mä vieläpä ajattelin sitä ennen, että kohta se mummo tulee kotiin vaarin luo ja kaikki on taas hyvin. Se käveli aluksi, istui, pian se ei pystynyt istumaankaan, sit se vaan nukkui ja mumisi. Kunnes ei saanu mitään selvää. Se kuihtui terveen pyöreästä kiharatukkaisesta naisesta laihaksi. Kuoli marraskuun 6 päivänä, ennen 70-vuotisjuhliaan, jotka olis ollut joulun jälkeen. Isä musertui. Ja näin sen surun kaikilla isän sisaruksilla ja vaarilla. 

Mä en voi uskoa tätä, en vaan voi, kun kaikki mikä on tullu lähtee heti. 

Jokainen särkynyt osa rakastaa Sinua

Eräs ihminen, jonka nimeä en sano ääneen, tai kirjaa muistiin, oli mulle kuin sisarus, jota en käytännössä koskaan kokenut. Perheeni oli rikki, olen saanut perheenjäseniä paikoista sen jälkeen kun sukulaiset päättivät kuppikunnittaa meikäläisen Quasimodon muottiin. Ihmiset, jotka eivät saaneet aikaansa olla läsnä mun elämässä, auttoivat tavalla, jotka tuntui kauhealta. En voi kuitenkaan tuomita heitä siitä, että miten media opastaa valtaväestöä seuraamaan negatiivisia uutisia uusholokausti-vähemmistöön kuuluvista loisista ja syöpäläisistä.

Se on tunne, yritän puhua, mutta ihmiset ei saa aikaan kuunnella loppuun asioita kun heitä ei kiinnosta yksilön kokemus, vaan liittää heidät tiettyyn muottiin.


Aloitan kertomalla eräästä toisesta ihmisestä, joka on paljon nuorempi teinityttö. Hän kysyy miten menee, mä vastaan rehellisesti ja suoraan, hyvin, mun migreenin takia en voi ulkoilla paljoa ja mä saan uudet piilolinssit, kun lasit on kuluneet rikki. Sitten tämä vastaa, että juu, mun sisko kans käyttää laseja, kun on kanssa nenä kiinni puhelimessa. Tyttö oli maahanmuuttaja, eikä ymmärtänyt että geenitkin voi aiheuttaa perinnöllisiä poikkeavuuksia, kaikkeen ei tarvitse syytä ja seurausta.

Sanoin tälle huvittavan vertauskuvan, mun äidin ja isoäidin aikana ei ollut tietokoneita tai älypuhelimia, paitsi vain ylilääkäreillä, ja he saivat silti lasit. Samoin sairaudet, jotka periytyy, ei jumalauta. Puhun migreenistä, muille ihmisille se tarkoittaa ahdistusta, stressiä ja päänsärkyä. Lääkärikin neurologian polilla yrittää selittää muille jotka ovat valinneet etteivät halua ymmärtää, että se on fyysinen ongelma, vaikka se ei ole rutto. Siis ei helvetti. Ihmiset vaan kommentoi, älä ajattele liikaa, niin epilepsiakohtaukset ja migreeni ei tule. Ei ihan noin yksinkertaista. Syöpäkin voi periytyä geenien kautta ja muut riskit. "älä ajattele, niin et saa epilepsiakohtausta", okei, elikkä mä siis päätän milloin epilepsiakohtaus tulee ja milloin migreenikohtaus ja nivelkivut alkaa. Miten tyhmiä ihmiset on.

Se on totta, että kun katsot aurinkoon, tulet sokeaksi. Ja kun sulla on käytössä tietokone, iPad/tabletti tai älypuhelin, silmät rasittuu. Mutta geneettiset sairaudet ei ole aina itse aiheutettuja. Tulette Suomeen (Lähi-)Idästä, Afrikasta tai jostakin Altain läheltä katsomaan, kun joku on sairas ja kerrotte syyn mitä hän tekee väärin. Vaikka ette tunne koko henkilön sukuhistoriaa. Aikuiset ja nuoret ihmiset. Tiedän, että välitätte ja väitätte ymmärtävänne mistä kenenkin vamma, sairaus tai ongelma johtuu. Jonkun tietyn ilmiön takia yleistätte. Tietenkin, kun olette köyhästä tuottavista maista kotoisin, ja sairaat lapset abortoidaan heti kun saadaan tieto siitä.

Sitten siitä tyypistä, joka oli minulle tärkeä ja rakas siinä missä muutkin. En voi muuttaa mun mielialaa paremmaksi. Se on harmi, kun olen loukannut erehdyksessä ihmistä ja hänen valintojaan. Mutta mä en päätä mun itsemurha-fantasioista, jotka pitää mua toisinaan öisinkin hereillä. On helppo erakoitua, kun on opetettu siihen, että olet vaivaksi, jos ruokit negatiivista ajattelua tai vierailet jonkun luona liian usein tai lähetät viestiä, soitat muille tms.

Olen tyypillinen ysäri-skidi, joka mielellään lähettelee viestiä ennemmin kuin soittaa, kun ihmiset osaa lukea ja ovat helvetin kiireisiä muistamaan mitä muut ihmiset sanoo, olen se toivoton tapaus jonka asioita ei muisteta. Vaan en kehtaa tapailla ihmisiä tai soittaa. En uskalla tehdä mitään.

Ensi viikolla lääkäriaika, haaveilen masennuslääkkeiden uuskäytöstä, koska en mielelläni haluaisi herätä uuteen päivään. Kaikki mustamaalaa mua mun sairauksien takia. Ja nyt vielä tämä mun ongelma. Olis niin kiva, jos joku lopettaisi mun pahan olon ja ikuisen syyllisyydentunteen.

Vihanteen viemää chapter I

Oli kivaa tiistaina, tapasin erityisopettajani Skypessä. Kerroin hänelle fyysisen tapahtumasta tulleesta traumallisesta afasiasta (puhe/kielellinen häiriö/rappeuma) ja amnesiasta (=muistinmenetys). Ja osasi auttaa. Haaveeni aloittaa lukio ja myös saavuttaa huippupisteet, vaurioista huolimatta, on suuri. Viime vuonna huomasin, ettei lukiot ja ammattikoulut tue oikeasti "ohjaten" erityisihmisiä opiskelussa, olettavat vaan, että kun näytät ja vaikutat normaalilta, puhut ja kävelet ilman tukea, niin olet edellytetty oppimaan ja tekemään kaikki myös vaivattomasti heti. Oliskin.

Mua hävetti, kun jouduin sairaalaan usea vuosi sitten. Menetin puhekykyni ja muistini, kun olin 7 minuuttia kuolleena, erään lääkkeen takia. Menetin puhekykyni ja kykyni ymmärtää sanoja. Se toi häpeää, halusin olla yksin. Se masensi kun en pystynyt edes hymyilemään tai puhumaan.

Vuosi eteenpäin ja aloitin ammattikoulun. Aattelin että hanttihomma avaa ovet työelämään, kävi toisin, opettajahan moitti mua siitä että en hymyile tai puhu ja antoi yhden numeron alemman numeron näistä (viimeinen kritiikki oli hitaudesta ja huonosta muistista). Olisi tehnyt mieli sanoa että kuole sinä aineisiin useaksi minuutiksi, hitaasti, kivuliaasti ja varmasti, ja yritä parantua sillä aikaa kun muut arvostelee sua.

On mua aiemminkin moitittu siitä että sairastelen. Luulevat että se on psyykkistä kipua. Myöhemmin tuli dna-testi joka paljasti Schinzelin oireyhtymän. Lihas/nivel/luustollinen aineenvaihduntahäiriö ja fyysinen kasvuhäiriö. Tajusin tilanteen vakavuuden ja ajattelin, että tämä terveysstatus/ulkonäkö-rasismi jopa työelämässä on jo nähty. Aika siirtyä vaihteeksi teoreettisiin opintoihin, jos keho ei palaudu {normaalille} tasolle sormea napsauttamalla eikä ole ihannetyöntekijän näköinen.

Viime vuonna yritin aloittaa lukiota, mutta erityisopettaja sanoi että tekee erityisvaikeustestit mutta ei ole siellä auttamassa hakemaan opiskelutekniikkaa. Koulussa oli aineita, ja opetukset olivat kahdesti viikossa. Nopeasti mentiin, ja arvaa pysyinkö perässä kun opettaja puhui? En. En ymmärtänyt mitä opettaja puhui. Yritin kuitenkin selvitä tunneista. Ei tullut mitään. Sitten yritin kokeilla äidinkieliä (ruotsi, suomi ja englanti). En ymmärtänyt. Sain englannista 6, koska kielioppi kusee. Kyllä turhautti, lintsasin viimeisiltä tunneilta, kun tuntui että kukaan ei auta. Tyyliin koko koulu nauroi ja passiivisesti leimasi, ja hei aikuiset ihmiset. Sain sieltä kyllä pari kaveria, jotka on mukavia ja lähes samat elämäntarinat käyneet läpi kuin meikä. Tosin nekään ei mitään menestyjiä olleet ja kävivät kursseilla kuin sivistävänä toimintaterapiana.

Mä en halunnut syrjintää, joten ajattelin, että alan opiskelemaan netissä niitä kursseja omaan tahtiin ja omassa tilassa. En kestä enää syrjintää. Olen erilainen, niin on muutkin käytännössä. Jokaisesta löytyy huono puoli ja viallinen osa. Kaikki ei ole syntyneet pyhästä neitseestä.

Näytän toki normaalilta. Mutta... naiivilta. Ihmiset, jotka eivät tunne mua täysin, eikä heitä huvita kiinnostaa, koska ovat mahdollisesti päättäneet että eivät usko minua eivätkä todennäköisesti halua ymmärtääkään, kuvaavat mua naiiviksi tai keskenkasvuiseksi lähinnä ulkokuoren ja puhetyylini vuoksi. Ulkokuoren vuoksi, se että näyttää alaikäiseltä ja ÄO luullaan olevan tyhmän blondin tasolla, on yleensä ollut syynä että koko koulu on yksinkertaisesti päättänyt alistaa, alentaa ja syrjiä mua. Siitä asti kun täytin 7 ja aloitin koulun. Vitsejä ja iltasatuja mun ja muiden friikkien ulkonäöstä ja puhetyylistä riittää vaikka koko maailmalle jaettavaksi. Tulethan toki kysymään multa itseltäni ja muilta friikeiltä, miten se satu menikään. Asia ei ole kuitenkaan noin mustavalkoinen, että vanhemmat ja yhteiskunta tekivät virheen kun jättivät Quasimodon eloon.

Tässä sitä ollaan, yritän astua pienin askelin eteenpäin kohti sisäistä itseäni. Nykyään valitsen kaverit huolella. Tulee joskus mieleen että ihmiset syrjii samalla tavalla kuin mua aiemmin lapsena - jos kerron, mitä todella tapahtuu.

Nykyään kerron suoraan, että olen usein sairas, enkä halua puhua siitä, ja sitten kun olen vihdoin terve ja hyvin nukkunut, puhun. Mutta se tapahtuu harvoin, täydellinen parantuminen siis.
Negatiiviset tunteet ja sattumat satuttaa ja kuormittaa opettajia, työnantajia sekä antaa asiakkaille huonoa kuvaa firmasta ja tuotannon työntekijöistä, jonka vuoksi syrjittyjä ihmisiä kuin rangaistuksena väkisin ohjataan nappeja syömään. Ja sitten tilataan halpoja työntekijöitä vuokratyömaalle "orjiksi" Aasiasta, Afrikasta ja Itä-Euroopasta, koska siellä heille maksetaan palkkaa vähemmän ja heitä on helpompi huijata ja alistaa. Ovat myös nopeampia, virheettömiä, kauniimpia, hymyilevämpiä työntekijöitä kuin suomalaiset.

Suomessa on huono koulutussysteemi (ja kehutaan maailmalla, että maailman parhain) ja työrasismia, mikä ajaa mut tuon teoreettisen opiskelun äärelle. Laudatur-tutkinnot vetää muutenkin puoleensa enemmän kuin 800 000 euron laina koulutarvikkeiden ja univormujen vuoksi suosikkiammattia kohti. Lukio on halvempi vaihtoehto.

Sitten ammatista, minua kiinnostaisi opiskella ammatti, joka on ilmaisutaidetta. Mutta jos ei ole varma mitä tekee työkseen, ja miten haluaa elää onnellisesti, työnsä, perheensä, taloutensa ja identiteettinsä kanssa, niin opiskelen monta ammattia. Ainut huono puoli on se, että Suomessa saa opiskella amk-tutkintoon vain yhden ammatin itselleen.

Jos Suomessa keskituloisen ihannetulot on 5000 euroa kuukaudessa, joka on suositusten edellytys että saa tulevaisuudessa töitä muualtakin - tai että sosiaalisessa mediassa on todisteita myyvästä ekstroverttiudesta, eli yli 5000 seuraajaa ja yli sata tykkäystä per kuva, niin opiskelen sit suosiolla lukion ja tähtään korkealle kaikkiin ammatteihin. Diplomit käteen, mitali kaulaan, pokaali nenän eteen ja ovet auki-asenteella.

Tärkeintä on rikkoa rajoja yhteiskunnan 'normal people disorder' -ilmiötä vastaan, ja aattelin tehdä sen kunnolla. Jos vammautunut puhevikainen on naurettava näky, niin tehdään mahdottomasta ennätys. Ja nyt kun voin opiskella kotona, ilman kiusaamista, voin tehdä sen rauhassa ilman lannistavia häiriötekijöitä.

Kiittäen, 

Liian rumaa ollakseen totta

nirvana tulille ja ulos pillerihelvetistä

Sain soiton neurologian hoitajalta, joka halusi tietää mun voinnista. Sanoin, että migreeni on lähes tulkoon poissa ja elämä piristyy jälleen parempaan suuntaan. Kysyi mun epilepsiakohtauksistani, onko niitä ilmaantunut. Vastasin, että migreenin aiheuttama unettomuus kausi, jonka vuoksi kipuilu jatkoi yöllä ja päivällä, on vihdoin ohi eikä aiheuta kohtauksia enää. Almotriptaanilla oli osasyypäisyys mun arvaamattoman aggressiivisella käyttäytymisellä, ja huomasin tietämättäni satuttavani ja kuormittavan kavereitani. Sitä ei ollut kiva kuulla, ja annoin kavereiden ja tuttavien kaikota kauemmaksi, kunnes tunsin syvää yhtenäisyyttä ikuisen yksinäisyyden kanssa. Se ei ollut rakastumista itseensä, vaan lähinnä uupumuksen aiheuttama tyytymättömyys.

Vaikka ongelmia oli täysin rinnoin, rintakipuja ja muita lukemattomia kärsimyksiä myöten, en voinut lopettaa itseironiaa ja itseni rankaisemista. Hyvät ystävät ja toverit, joita olin tietämättäni kuormittanut ilman, että oma persoonallisuus olisi ollut läsnä, oli kaukana, ja musta tuntui siltä, että olisin tehnyt heistä selvää, ollut riidanhaluinen vastoin tahtoani.

Lopeteltaessani almotriptaanit tajusin, että itsariajatukset ja sabotoimis-lankeamiset olivat voimistuneet 9 vuoden eri masennuslääkkeiden vuoksi. Almotriptaani oli tehnyt mun päästä selvää, enkä tuntenut olevani täysin läsnä elämässä. Pahensi mun masennusta ja itsetuhoisuuden nautintoja. Sain tavallaan voimaa siitä, että kirjoitin itsestäni kauheita teoreettisia ja kuvitteellisia rangaistuksia, mm. "saat nauttia siitä, että palan helvetissä, sillä aikana kun tanssin nuoralla ja muut pilkkaa ympärillä...". Ihmiset moitti sairaanloista negatiivisuutta, joka ei ollut musta itsestä.

Nyt kun sallitut aineet on kaukana, serotoniinilla äänenvaimennus on tiessään ja kärsin vähemmän. Lääkäri bännäs tämän lääkkeen multa pois käytöstä. Nyt käytän varmaan naprokseenia kunnes iänikuiset kivut on kontrollissa. Hävettää puoliterveenä tavata kavereita tai ketään. Häpeän itseäni sydämeni pohjasta. En osaa pitää ystäviä itselläni toivotulla tavalla. En ole hyödyllinen. Ehkä tää tunne on väliaikainen, muutama vuosi sitten, kun citalopraami oli vuoden poissa käytöstä, olin onnellinen, ja itsetunto oli ihan neutraali, en pilkannut tai lannistanut ketään. Sit kun masennuslääkkeet ja mielialantasaajat aloitin kuntoutuskeskuksessa, musta tuntui ihan ku en olis olemassa, mua hävetti elää. Käytin nappeja, eikä kukaan ottanut mua tosissaan. Nuo napit teki musta erakoituvan hirviön.

Erkaantuessa noista taikanapeista, yritin etsiä tyytyväisyydenlähdettä sillä aikaa kun yritin kontrolloida migreeniä, lihaskipuja ja muita. Vaan lääkäri myönsi että tämä on joku lihastyyppinen liikuntaelimen vastustuskykyongelma.

Pitäis käydä lääkäri tarkastuksessa kun tulee se pahin aika tulehduksen toistumisesta. Saisin varmistuksen alan ammattilaiselta suosiolla ennen manipulaatiohoitojen tilaamista, osteopatia, kiropraktikolle menemistä, akupunktio, iiristesti...

Tässä oli teille romaani oma-kokemasta nirvanasta,
elämä loistaa vihdoin kivun voittamisesta. Aika jatkaa crosstrainingia ja kuntosaliharjoittelua, teki selälle hyvää...ja liikunta nousi päähän.

XooooX,
Vain ihminen