Hyvää syntymäpäivää just Sinulle, kusipää

Olisin sanonut, ehkä paljon pahempaakin, mutta en kehtaa. Jätän sanomatta. Jää varoittamatta tälle myös, kuka hän tulee olemaan mulle, kaiken sen jälkeen millä nimillä hän on mua marttyyrina nimitellyt. Voi itku. Et saanut tänään etkä huomenna, emme tapaa ylihuomennakaan, mä lupaan sulle, että olen samanlainen kaikille, eli en yhtään mitään. En näy heidän elämässään, ellen tunne heitä.

Mä vaan sanon niin kuin asiat ovat, se on sun vikas, ja sun päätös ajatella niin kuin sä haluat, miten hyöty pelaa. Saatko sä rahaa, onks se tyttö rikas, osaako se lukea, muutaki ku fantasiakirjoja, osaako se siivota, osaako se laittaa ruokaa... onko sillä rahaa kustantaa sun opinnot, onko sillä rahaa pitää susta huolta, kunnes saat työpaikan. Ja kunnes käy ilmi, että käyt töissä ja koulussa.

Pukeutuuko se normaalisti. Onks sulla tai sillä auto. Pakko kerskailla jollakin, ku ei tässä muuta keksitä miten saada kaikki kaverit palvomaan mua.

Mun veljet kertoo eri. Olen heidän idolinsa. "Mulla on maailman paras isosisko, se asuu itsenäisesti ja tekee mitä haluaa. Mä haluaisin elää samoin kun hän. Striimata, instagrammata, pelata... Se osaa piirtää, se osaa tehdä sitä ja tätä. Näkisitpä mitä se tekee Instagramin, harmi vaan, että sen instagramia ei tueta enää. Vittu kaikki seuraajat pillitti ku mun siskon tili suljettiin ilman syytä. " en vois uskoa että ne puhuu musta tolleen sillä aikaa kun vanhemmat ja lähes tuntemattomat jauhaa musta paskaa.

Hyvää yötä. Rupeen yökahville.

Kusipää itseään etsimässä

Tein paljon kahvia, satavarmasti litratolkulla. Eilen kokeilin puolittaa jälleen masennuslääkkeen, mutta sitten illasta rupes vähän enemmän kuin pahoja asioita ajattelemaan. Ja siitä ei meinannut tulla loppua. Heti kun pääsin kuntosalilta treenaamasta, otin toisen puolikkaan, ettei vain tule pahempia ajatuksia vastaan.

Crosstraining-laitteessa steppaamassa sen 1h ja 30 min. Jollekin ahdasmieliselle se voisi tarkoittaa "ootko päästäs vialla"-kysymystä. Sitten otan pari selfie kuvaa, lähetän parille kaverille, että olen tosissani. Kysyvät tuon jälkeen mikset mene ulos, siellä on kivempaa juosta ja patikoida. Voisit vielä joogata, se tekee hyvää.

Are You fucking serious? Jos ymmärtäisit, että olen agorafoobikko, eli suomeksi sanottuna henkilö, joka vihaa ideaa tulla jälleen nöyryytetyksi tai julkisesti nolatuksi [ja kokisit saman enemmän kuin muutama kerta], voisit ehkä harkita mennä mielummin salille ja laitteille ensiks ennemmin kuin ulos kävelemään/juoksemaan sillä aikaa kun muut eivät katso eteensä, oon olevinaan niin pieni ja huomaamaton, pitäis olla Kim Kardashian, että joku osais väistää.


En puhu paljoa, olen luonnostani hiljaa, kun voin hyvin, olen vihainen, neutraali, surullinen... äiti jopa mainitsee että olen ennalta arvaamaton. Silloin kun on pahin kausi, puhun paljon paskaa, enkä osaa lopettaa. Ja saatan menettää kavereitakin. Se on heidän riskinsä. Jos ottavat mun paskimmat päivät tosissaan ja itseensä, eivätkä tunne mua kuin sen pari päivää tai 2 vuotta, en voi tuomita, koska se on heidän valintansa, että ovat päättäneet ymmärtää väärin ja ottaa itseensä.

Jotkut saattaa kertoa turhan myöhään tai olla kertomatta, mitä vikoja mussa on, tietenkin nään ja kuulen jo etukäteen mitä ne aikoo sanoa (body language, kehonkieli), odotan kuitenkin innolla heidän suustaan että kestääkö mua ja mun paheita, suurinosa sanoo ne yllättävän myöhään tai kuulen paskanjauhannan, liittyen muhun, yllätys yllätys.

[Kuin sen voisi suoraankin, mielellään heti kasvotusten sanoa, välittömästi. En mä niin pelottava ole, sinä vitun omahyväinen paskapää🕊️]

Foggy, where are You?

Haaveilu itsensä ylittämisestä on varmaan jokaisen toiveena. Olen melkein puolivälissä. Elämä on nyt. Tunnen silti deja vu-kokemuksia, ihan kuin olisin tipahtanut taas sille tasolle, jossa mietin itseni toteuttamista, siis kaikkea.


Tuli mieleen tilanne, oli välivuosi, olin 16-17v., ja masennusvaihe, vaan tiedoksi vaan, niitä vaiheita tulee miten sattuu. Toiveena oli oma järjestelmäkamera, blogi, muusikon ura ja itsensä toteuttaminen yleisellä tasolla.

Sit halusin lukioon, olin 17-18v ja erityisopettajat erityisammattikoulussa pitivät sitä epärealistisena haaveena. Tykkäsin jostain syystä myös taidejuttujen lisäksi lukea, kirjoittaa, ja tehdä omia tutkivia - syvällisiä, muttei masentavia esseitä ja sain peruskoulussa myös niistä hyvät arvosanat, vaikka koulukiusaaminen ja vanhempien mielenterveyden aiheuttama vastuuttomuus, myös heidän haluttomuus että päätöksensä kuulla mun omaa tahtoa ja hyväksyä, että en ole mikään vajaaälyinen luuseri.


[Kuuntelin musiikkia puhelimella, jonka isä hankki salaa mulle syntymäpäivälahjana kummisedän kanssa. Olin 16, juuri lopettanut koulun. Piilotin puhelimen, jotta äiti ei palauttaisi sitä. Äidille tuli kauna, kun huomasi 8 viikon päästä puhelimen oston jälkeen, että onko tuo uusi puhelin. Sanoin, että isä osti kummisedän kanssa. Äiti siihen, että ei helvetti, lirkun lirkun.]

Tiesin, että mussa ei ollu mitään vikaa, vaan vanhempien asenteessa hyväksyä mut omana itsenä. Mitäs mä siihen totesin, fuck that, mä oon se joka oon.

Haaveilin tanssista, johon pyrin vieläkin. On 3 eri tanssikoulutusta, mulla oli kehonhuollossa yms. henkilökohtaisia ongelmia, ns. lukkolihakset, eli en kykene spagaatiin. Siitä on 10 vuotta, kun aloitin ensimmäisen tanssikurssin. Se tuntui kivalle. Myöhemmin jatkoin baletilla ja nykytanssilla. Ongelmana näin, että tarvitsin coach'in, joka ohjaa mua myös treeneissä. Sain sellaisen viime vuonna.

Vaikka sekavasti tässä edetään, pyrin siihen vaikka vaihtoehtoisella tasolla, jos nyt migreeni tulee, menen useiden kilometrien lenkille. On ollut harrastus nauttia ulkoilmasta, ja pitää itsensä liikkeellä. Samalla rauhoittaa mieltä.

Elämä on nyt, teen siitä omanlaisen ja piste💕👁️🌹

Sinä - armas unelmieni paskapää, minä...

Aikaisemman koulun opettaja lähetti viestin, jossa kiitti paketista. Paketissa lähetin siivousalan, keittiöunivormut ja tietty pukuhuoneen kaapin avaimen. No ei siinä mitään, saahan sitä kiittää, tosin seuraava viestin pätkä oli turhan utelias. "Mitä sinulle kuuluu".

Arvaas mitä, en varmana kerro🤲, syykin on ihmeen selvä.

Pahoinvointivaltion brändäyksen nimissä hän kysyi viime v̶υ̶σ̶s̶i̶s̶α̶∂̶α̶ℓ̶ℓ̶α̶
vuoden syksyllä (jonka yritän unohtaa) saman kysymyksen. Aloitti kysymällä "Mitä kuuluu". Vastasin "ihan jees".
"Joko olet muuttanut Tampereelle"
"Joo"
"Asutko laitoksessa?"
"Ei. Pärjään itsenäisesti."
"Onko sulla tukiverkostoa"
"Kuulehan, mitä tarkoittaa Sinulle sana 'tukiverkosto'?"
"Laitoshoitajat, sairaalahoito, psykiatria tms. vahtimassa"
"Kiitos kysymästä, psykiatri totesi, etten tarvitse tätä kaikkea, lääkkeet ja hoitohenkilökunta ei paranna menneisyyden haavoja, ne paranee ajan kanssa ilman lääkkeitä."
"Vai niin... onko sinulla sosiaalityöntekijää? "
"Ei ole, pärjään itsenäisesti. Kiitos ja hyvät päivänjatkot."


Eli siis, olen heidän silmissään vajakki, loinen ja yhteiskunnan syöpä. Lol. Ei helvetti. Onneksi on kyseisestä prepaid numerosta loppunut saldo, ja voin laittaa numeron mustalle listalle. Nyt kun sosiaalityöntekijää ja psykiatria ei ole käytössä, kukaan ei voi tehdä mustamaalaavan ilmiannon poliisille, psykiatrialle tai sosiaalityöntekijälle.

Opin siis jotain viime syksynä,
edes opettajiin ei voi luottaa. Oli henkilö huolestunut tai ei, se ei oikeuta mustamaalaamiseen.

Näin keskisormi kasvaa salamannopeasti pituutta,
En ole ylpeä aiheesta mutta ainakin henkilö voi varautua yllätykseen.

Lol