Oli kivaa tiistaina, tapasin erityisopettajani Skypessä. Kerroin hänelle fyysisen tapahtumasta tulleesta traumallisesta afasiasta (puhe/kielellinen häiriö/rappeuma) ja amnesiasta (=muistinmenetys). Ja osasi auttaa. Haaveeni aloittaa lukio ja myös saavuttaa huippupisteet, vaurioista huolimatta, on suuri. Viime vuonna huomasin, ettei lukiot ja ammattikoulut tue oikeasti "ohjaten" erityisihmisiä opiskelussa, olettavat vaan, että kun näytät ja vaikutat normaalilta, puhut ja kävelet ilman tukea, niin olet edellytetty oppimaan ja tekemään kaikki myös vaivattomasti heti. Oliskin.
Mua hävetti, kun jouduin sairaalaan usea vuosi sitten. Menetin puhekykyni ja muistini, kun olin 7 minuuttia kuolleena, erään lääkkeen takia. Menetin puhekykyni ja kykyni ymmärtää sanoja. Se toi häpeää, halusin olla yksin. Se masensi kun en pystynyt edes hymyilemään tai puhumaan.
Vuosi eteenpäin ja aloitin ammattikoulun. Aattelin että hanttihomma avaa ovet työelämään, kävi toisin, opettajahan moitti mua siitä että en hymyile tai puhu ja antoi yhden numeron alemman numeron näistä (viimeinen kritiikki oli hitaudesta ja huonosta muistista). Olisi tehnyt mieli sanoa että kuole sinä aineisiin useaksi minuutiksi, hitaasti, kivuliaasti ja varmasti, ja yritä parantua sillä aikaa kun muut arvostelee sua.
On mua aiemminkin moitittu siitä että sairastelen. Luulevat että se on psyykkistä kipua. Myöhemmin tuli dna-testi joka paljasti Schinzelin oireyhtymän. Lihas/nivel/luustollinen aineenvaihduntahäiriö ja fyysinen kasvuhäiriö. Tajusin tilanteen vakavuuden ja ajattelin, että tämä terveysstatus/ulkonäkö-rasismi jopa työelämässä on jo nähty. Aika siirtyä vaihteeksi teoreettisiin opintoihin, jos keho ei palaudu {normaalille} tasolle sormea napsauttamalla eikä ole ihannetyöntekijän näköinen.
Viime vuonna yritin aloittaa lukiota, mutta erityisopettaja sanoi että tekee erityisvaikeustestit mutta ei ole siellä auttamassa hakemaan opiskelutekniikkaa. Koulussa oli aineita, ja opetukset olivat kahdesti viikossa. Nopeasti mentiin, ja arvaa pysyinkö perässä kun opettaja puhui? En. En ymmärtänyt mitä opettaja puhui. Yritin kuitenkin selvitä tunneista. Ei tullut mitään. Sitten yritin kokeilla äidinkieliä (ruotsi, suomi ja englanti). En ymmärtänyt. Sain englannista 6, koska kielioppi kusee. Kyllä turhautti, lintsasin viimeisiltä tunneilta, kun tuntui että kukaan ei auta. Tyyliin koko koulu nauroi ja passiivisesti leimasi, ja hei aikuiset ihmiset. Sain sieltä kyllä pari kaveria, jotka on mukavia ja lähes samat elämäntarinat käyneet läpi kuin meikä. Tosin nekään ei mitään menestyjiä olleet ja kävivät kursseilla kuin sivistävänä toimintaterapiana.
Mä en halunnut syrjintää, joten ajattelin, että alan opiskelemaan netissä niitä kursseja omaan tahtiin ja omassa tilassa. En kestä enää syrjintää. Olen erilainen, niin on muutkin käytännössä. Jokaisesta löytyy huono puoli ja viallinen osa. Kaikki ei ole syntyneet pyhästä neitseestä.
Näytän toki normaalilta. Mutta... naiivilta. Ihmiset, jotka eivät tunne mua täysin, eikä heitä huvita kiinnostaa, koska ovat mahdollisesti päättäneet että eivät usko minua eivätkä todennäköisesti halua ymmärtääkään, kuvaavat mua naiiviksi tai keskenkasvuiseksi lähinnä ulkokuoren ja puhetyylini vuoksi. Ulkokuoren vuoksi, se että näyttää alaikäiseltä ja ÄO luullaan olevan tyhmän blondin tasolla, on yleensä ollut syynä että koko koulu on yksinkertaisesti päättänyt alistaa, alentaa ja syrjiä mua. Siitä asti kun täytin 7 ja aloitin koulun. Vitsejä ja iltasatuja mun ja muiden friikkien ulkonäöstä ja puhetyylistä riittää vaikka koko maailmalle jaettavaksi. Tulethan toki kysymään multa itseltäni ja muilta friikeiltä, miten se satu menikään. Asia ei ole kuitenkaan noin mustavalkoinen, että vanhemmat ja yhteiskunta tekivät virheen kun jättivät Quasimodon eloon.
Tässä sitä ollaan, yritän astua pienin askelin eteenpäin kohti sisäistä itseäni. Nykyään valitsen kaverit huolella. Tulee joskus mieleen että ihmiset syrjii samalla tavalla kuin mua aiemmin lapsena - jos kerron, mitä todella tapahtuu.
Nykyään kerron suoraan, että olen usein sairas, enkä halua puhua siitä, ja sitten kun olen vihdoin terve ja hyvin nukkunut, puhun. Mutta se tapahtuu harvoin, täydellinen parantuminen siis.
Negatiiviset tunteet ja sattumat satuttaa ja kuormittaa opettajia, työnantajia sekä antaa asiakkaille huonoa kuvaa firmasta ja tuotannon työntekijöistä, jonka vuoksi syrjittyjä ihmisiä kuin rangaistuksena väkisin ohjataan nappeja syömään. Ja sitten tilataan halpoja työntekijöitä vuokratyömaalle "orjiksi" Aasiasta, Afrikasta ja Itä-Euroopasta, koska siellä heille maksetaan palkkaa vähemmän ja heitä on helpompi huijata ja alistaa. Ovat myös nopeampia, virheettömiä, kauniimpia, hymyilevämpiä työntekijöitä kuin suomalaiset.
Suomessa on huono koulutussysteemi (ja kehutaan maailmalla, että maailman parhain) ja työrasismia, mikä ajaa mut tuon teoreettisen opiskelun äärelle. Laudatur-tutkinnot vetää muutenkin puoleensa enemmän kuin 800 000 euron laina koulutarvikkeiden ja univormujen vuoksi suosikkiammattia kohti. Lukio on halvempi vaihtoehto.
Sitten ammatista, minua kiinnostaisi opiskella ammatti, joka on ilmaisutaidetta. Mutta jos ei ole varma mitä tekee työkseen, ja miten haluaa elää onnellisesti, työnsä, perheensä, taloutensa ja identiteettinsä kanssa, niin opiskelen monta ammattia. Ainut huono puoli on se, että Suomessa saa opiskella amk-tutkintoon vain yhden ammatin itselleen.
Jos Suomessa keskituloisen ihannetulot on 5000 euroa kuukaudessa, joka on suositusten edellytys että saa tulevaisuudessa töitä muualtakin - tai että sosiaalisessa mediassa on todisteita myyvästä ekstroverttiudesta, eli yli 5000 seuraajaa ja yli sata tykkäystä per kuva, niin opiskelen sit suosiolla lukion ja tähtään korkealle kaikkiin ammatteihin. Diplomit käteen, mitali kaulaan, pokaali nenän eteen ja ovet auki-asenteella.
Tärkeintä on rikkoa rajoja yhteiskunnan 'normal people disorder' -ilmiötä vastaan, ja aattelin tehdä sen kunnolla. Jos vammautunut puhevikainen on naurettava näky, niin tehdään mahdottomasta ennätys. Ja nyt kun voin opiskella kotona, ilman kiusaamista, voin tehdä sen rauhassa ilman lannistavia häiriötekijöitä.
Kiittäen,
Liian rumaa ollakseen totta
