Crosstraining-laitteessa steppaamassa sen 1h ja 30 min. Jollekin ahdasmieliselle se voisi tarkoittaa "ootko päästäs vialla"-kysymystä. Sitten otan pari selfie kuvaa, lähetän parille kaverille, että olen tosissani. Kysyvät tuon jälkeen mikset mene ulos, siellä on kivempaa juosta ja patikoida. Voisit vielä joogata, se tekee hyvää.
Are You fucking serious? Jos ymmärtäisit, että olen agorafoobikko, eli suomeksi sanottuna henkilö, joka vihaa ideaa tulla jälleen nöyryytetyksi tai julkisesti nolatuksi [ja kokisit saman enemmän kuin muutama kerta], voisit ehkä harkita mennä mielummin salille ja laitteille ensiks ennemmin kuin ulos kävelemään/juoksemaan sillä aikaa kun muut eivät katso eteensä, oon olevinaan niin pieni ja huomaamaton, pitäis olla Kim Kardashian, että joku osais väistää.
En puhu paljoa, olen luonnostani hiljaa, kun voin hyvin, olen vihainen, neutraali, surullinen... äiti jopa mainitsee että olen ennalta arvaamaton. Silloin kun on pahin kausi, puhun paljon paskaa, enkä osaa lopettaa. Ja saatan menettää kavereitakin. Se on heidän riskinsä. Jos ottavat mun paskimmat päivät tosissaan ja itseensä, eivätkä tunne mua kuin sen pari päivää tai 2 vuotta, en voi tuomita, koska se on heidän valintansa, että ovat päättäneet ymmärtää väärin ja ottaa itseensä.
Jotkut saattaa kertoa turhan myöhään tai olla kertomatta, mitä vikoja mussa on, tietenkin nään ja kuulen jo etukäteen mitä ne aikoo sanoa (body language, kehonkieli), odotan kuitenkin innolla heidän suustaan että kestääkö mua ja mun paheita, suurinosa sanoo ne yllättävän myöhään tai kuulen paskanjauhannan, liittyen muhun, yllätys yllätys.
[Kuin sen voisi suoraankin, mielellään heti kasvotusten sanoa, välittömästi. En mä niin pelottava ole, sinä vitun omahyväinen paskapää🕊️]
No comments:
Post a Comment