On ihmisiä, joille olen yhä hyvän tuurin tuttavuuksia, tai osa heidän rotan juoksuratastansa. Suurinosa ihmisistä ei tajua, että ajattelen asioita eri tahdissa ja eri näkökulmista verrattuna heihin.
Hermostuneena sitä saa selkäänsä, jos sanoo sanaakaan, se satuttaa tai on mukamas jotain pahaenteistä.
En saisi tuntea mitään, vaan piilottaa kaiken pääni sisälle. Minun pitäisi olla se joka on suojakilpi ja suojamuuri. Ihminen jota pidetään syöttinä sijaiskärsijänä, ja jolle järjestetään ongelmia. Sitten kun en osaa auttaa ihmisiä ja kysyn apuja ihmisten hyvinvoinnin kohenemiseen.
Joku kysyy onko minulla merkitystä elämässä. Mietin sitä samaa, vaikka en ihan perseeseen ammuttu karhu olekaan.
Hohhoijaa, kakara huutaa vieressä, tai oikeastaan huoneiston toisella puolella. Saanut raivarin siitä, kun äiti päätteli kirjoittaa Evan kaverille että Eva ei halua tulla yökylään ja Eva tuli siitä aggressiiviseksi. Jumalauta sitä raivoa ja dominointia mitä täällä kuuluu. En ihmettele miks äiti saa rikosilmoituksia naapureilta.
Eräs ihminen ulisee vaihteeksi, yrittää pyytää mua kaveriksi Snapissä. Joku ällö takertuja, joka ei osaa pitää huolta itsestään.
Entinen nettituttavuus ja face2face-peliystäväni tykkäsi aseksuaalisuus-postauksestai, ilmeisesti oli tyydyttävä postaus. Vaikka itse asiassa en piittaa paskaakaan, joka tässä on pääasia. Heh heh.
Laitoin jonkun meemi-hupparin "Fun fact - i don't care" jotain tekstiä "dig pickseistä ja tunkeutumisesta".
Eräs mukava kaveri esti, esitti pitkään että ei muista mua tai että on kiireinen avatakseen mun viestejä. Kyl mä tajuun vähästäkin että tyyppiä ei enää kiinnosta, mutta siinäpähän erehtyy.
Äiti ja pikkuveli tietää mun bulimiasta, oon peitellyt sen muutkin oireet. Raivon ja surun kanssa on vaikea elää. Kaikkea on vaikeaa pitää sisällään, kun haluan ampua pään tyhjäksi.
No comments:
Post a Comment