Itseinho - karu totuus itsesi hyväksynnästä

Oon aina ollut jonkin tasoinen masokisti, epätoivoisena heittäydyin seuraan joka satutti myöhemmin. Näin tapahtui aina automaattisesti. Ja sekin johtui kuulemma huonosta isäsuhteesta, tämän on mun äiti paljastanut. Isä ei vieläkään hyväksy mua, enkä myöskään minä itse. Haluaisin olla normaali, en vaan voi muuttua miksi muut mua yrittää vertailla parempiin ihmisiin.

Pahemmin olen vertaillut itseäni mun ystäviin, jotka ihme kyllä pysyy ja jotkut hyväksyy mut ihmisenä, vaikka todistele koko ajan, että tutustukaa saatana muhun ensiks, ennen ku alatte pitämään ja myöhemmin ehkä haukkumaan kun en olekaan sitä mitä aluksi odotitte. Terkuin, usein jätetty yksin, kun olenkin yhtäkkiä negatiivisella kaudella ja kaikki menee päin persettä.

En pysty hyväksymään itseäni ihmisenä, vertailen itseäni muihin. Mielessäni kummittelee menneisyyden haamut kiusaamisista, mustamaalaamisesta, ja nimittelystä, pilkkanaurusta julkisesti ja seläntakana. Isän ironiset haukkumasanat, en olekaan sitä mitä hän odotti ja ehdotti. Noh, sille löytyy selitys, ei hän ikinä ollut kotona, paitsi viikonloppuisin. Kun kasvoin teiniksi, isä ei tehnyt muuta kuin nimitteli ja vertaili jopa paljon nuorempiin ja muka fiksumpiin tuttuihin lapsiin.

Myöhemmin 17-vuotiaana sain diagnoosiksi epätyypillinen autismi, siihen kuuluu passiiviset sosiaaliset taidot, ja voimakas itsenäistyminen. Ja muka oudot kiinnostuksen kohteet, mielestäni tanssiharrastuksessa ei ole mitään friikkiä, musiikin teossakaan ei ole, eikä laulamisessa tai räppäämisessä, kuntosali on aina ollut "trendikästä", syön miten syön, olen perinteinen ysäriskidi-joka mielummin mesettää tai lähettää viestejä, lukee kirjoja ja informaatiota kaikesta mikä kiinnostaa, siinä ei oo mitään neuroottista tai piilovittuilua. Mietin onko isä kateellinen vai vittuileeko huvikseen, kuitenkin veljiltä ja äidiltä saan kuulla että mun harrastukset ja lukiojuttu ihastuttaa heitä ja motivoi. Mitä motivoitavaa muka tässä on, mä vaan teen mitä ite tykkään. Ei siinä mitään ihmeellistä oo.

Asunto on kaikin puolin siisti, puhtaus ja vähäinen tavaramäärä pitää mielen rauhallisena ja tunne-elämän vapaana. Se on tavoite. Ruuanlaitto sujuu. En tarvi apua. Mitä nyt viikkaan tavaroita, pyyhkeistä lakanoihin, vaatemäärä, takit on henkarissa kaapissa. Samoin kirjat on kaapissa, en tarvi hyllyä erikseen muistuttamaan mitä täytyy lukea. Ja milloin siivoan hyllyn.

Asunto on täynnä mattoja. En tykkää nähdä kaljua lattiaa ja tuntea kylmää matotusta. Joten ostettiin paljon mattoja. Ne on helppo imuroida kerran tai kahdesti viikossa. Joskus keittiöstä pestään lattiat, kun tarvitaan.

Lukion voin suorittaa yksin, voin opiskella kotona tai missä huvittaa. Mun ei tarvi sietää pahaa oloa, naurua seläntakana, vain siksi että näytän friikiltä. Ei jaksa kiinnostaa enää itsetuhoisuus ja jopa opettajien vittuilu ja vertaaminen mua muihin, kun otin masennuslääkkeen käyttöön. Hymyilykin tuntuu joltakin, saan euforiaa mielenkiinnon kohteista ja sarkastisista vitseistä, joita tahallani lauon sinne tänne. Se on mun tapa selvitä elämästä ja ongelmista.